Perheellä on talo, jonka takapihalta, kapean pellon kaistaleen jälkeen, alkaa suurehko metsä. Tontilla on myös puinen, korkeiden kantojen päälle pystytetty maja. Ihanne tilanne parille nuorelle kieroutuneelle mielelle jotka kuluttavat aikaansa kertomalla toisilleen kauhutarinoita sun muita. Tarvitaan vain synkkä syysilta, kaverin hirviönaamari ja vilkas mielikuvitus. Kerätään sisarukset ja pari kaveria: leikki voi alkaa.
Alkuasetelma on, että yksi pukeutuu naamariin. Hänelle annataan käytettäväksi pari puista miekkaa ja kaikki mitä ulkoolta löytyy, muut menevät sisälle majaan ja lukitsevat sen. Sitten hirviö alkaa laskea (jokin ennalta sovittu aika). Silloin, tosi leikki alkaa.
Majassa olijoiden tehtävä on selvityä ulos majasta ja "hengissä" johonkin tiettyyn turvapaikkaan, jossa jokaisen "elossa olevan" on oltava samaan aikaan ennenkuin kukaan on turvassa hirviöltä.
Hirviön tehtävä on estää elossa olevia kaikin keinoin ja "tappaa" nämä. "Tappaa" voi jos saa elossa olevan kiinni mökin ulkopuolella (saada tukeva ote/heittää osuma "aseella") tai osumalla "aseella" majan raoista sisällä olijoihin. Hirviön täytyy käydä ajoittain vahtikierroksella tai jahtaamassa ulos selvinneitä.
Majassa uloskäyntejä on kolme: kaksi pientä ikkunaa (kolmaskin on, mutta hyvin hyvin pieni) ja ovi.
Leikki ei onnistu ilman pimeää iltaa ja pelimieltä. Reilu tämä peli ei missään nimessä ole, mutta hauskaa pidetään...Tai no...ainakin jos pitää paniikin tunteesta

Tämän pelin siis aloitimme ystäväni kanssa kun olimme aivan pieniä ja tietyt vaikutukset alkoivat nousta pintaan..se tarinoiden kertominen ei enää vain riittänyt. Puitteet olivat loistavat: iltaisin synkkä metsä loi painostavaa tunnelmaa ja sinne oli mieletöntä juosta hirviötä pakoon hirveässä paniikissa joka vaistomaisesti iski kun joku jahtasi hurjalla vauhdilla...
Vaikka tuo selitys ei nyt vakuuttaisi niin tunne oli oikeasti aivan mahtava (jos vain onnistuisikin rakentamaan saman fiiliksen, sen saman pelon, paniikin ja "nautinnon" sekoituksen vielä nykyään..).

(myöhemmin lisäsimme mukaan vielä "kuolleiden marssin" jotta pelistä tippuneilla olisi tekemistä. He vaelsivat ympäri suurta tonttia ja lauloivat...)

Kertokaas sitten nyt minkälaisia (kauhuun liittyviä) leikkejä te leikitte lapsina. Mikä sai teidät ryhtymään siihen? Entä jos ette harrastelleet tällaista niin mikä siihen voisi olla syynä? Miten te käsittelitte pelon tuntemuksianne?

Aivan upea lapsuusmuisto tuossa ylhäällä. Ei sitä turhaan sanota että lapsuus on ihmisen parasta aikaa.

Itse harrastin lapsena muiden pelottelemista. Meillä oli kavereiden kanssa salainen kerho, joka kokoontui vanhassa kellarisokkelossa. Salaisesta merkistä kaikki kerääntyivät sokkeloon, pukivat mustista jätesäkeistä tehdyt maskit ja hiivimme illan pimeyteen.

Säikyttelimme lenkkeilijöitä matkimalla susia, menimme katsomaan elokuvia ja piilouduimme penkkien väliin, jotta näimme myöhäisnäytöksen kauhuleffat, kerroimme toisillemme kummitustarinoita tai kolusimme autiotaloja ja muita kiellettyjä paikkoja läpi.
Parhaiten mieleeni on kuitenkin jäänyt äitini sepittämä tarina kaivossa asuvasta hirviöstä.

Meillä on landella sellainen vanha kaivo. Vietin lapsena kesäni mummon luona, joten äitini keksi tarinan kaivon hirviöstä, jotta pysyisin poissa kaivolta. Tarinan mukaan kaivon pohjalla asui musta ja karvainen olento, joka söi pieniä lapsia ja se väijyi vedenrajassa varomattomia kurkistelijoita. Tämä tarina sai mielikuvitukseni liikkeelle ja kaivo rupesi kiehtomaan pientä mieltäni. En kuitenkaan uskaltanut mennä kaivolle yksin, joten aina kun joku aikuinen oli nostamassa kaivolta vettä, pyysin että minusta pidetään kiinni jotta voin kurkistaa kaivon pohjalle. Halusin tulenpalavasti nähdä vilauksen pelottavasta kaivohirviöstä.
Vuosia myöhemmin löysin itseni kertomasta samaa tarinaa omalle pikkusiskolleni, joka kuunteli herkeämättä jokaisen sanan ja katsoi minua silmät suurena kuin lautaset.
Ja jollain tapaa uskon että etsin edelleen vilausta tuosta kaivon pikimustasta olennosta, että se uinuu pitkää horrosta tuolla kaivon pohjalla ja odottaa uusia sukupolvia ja että sillä on helvetinmoinen nälkä.

Ihana tuollaiset vanhempien kertomat varoittelua varten keksityt tarinat xp Aina olen tuollaisista pitänyt, ovat niin ainutlaatuisia vaikka niin monille niitä kerrotaan...
Itselleni ei koskaan kerrottu tuollaisia, meidän perheessämme kaikki "pelottava" tai kauhuun liityvä on aina ollut kiellettyä tai vähintäänkin hyvin epäsovinnaista. Kuten isäni monesti totesi, että ei tuollaista "hörhöilyä" pitäisi lukea
Teimme noista kielloista inspiroituneena ystäväni (samaisen jonka kanssa leikki keksittiin) kanssa sopimuksen, että minä luin kauhu aiheiset kirjat ja hän taas katsoi elokuvat, sitten kerroimme toisillemme yksityiskohtaisesti kokemamme tapahtumat

Lapsuusmuistot ovat ihania! Minun vuotta vanhempi isosiskoni otti oikein kunnolla asiakseen pelotella minua kun olin pieni. Hän kehitteli mm. tarinan joka liittyi meidän talomme lähellä olevaan metsän keskellä olevaan leikkipuistoon - hänen mukaansa siellä olevan pitkän liukumäen alla asui verenhimoinen vampyyri ja meidän täytyi tietysti aina yrittää karkoittaa sitä mitä erilaisimmilla keinoilla. Keksimme että liukumäen päällä olimme vampyyrilta turvassa, mutta olisihan ollut tylsää kököttää siellä koko ajan joten meillä oli tapana työntää toisiamme puolivahingossa alas ja kiivetä sydän kurkussa sitä ylös ennen kuin vampyyri sai meidät kiinni.

Hiukan vanhempina meillä oli tapana karata öisin kylmään ulkorakennukseen pelaamaan spiritismiä - siskoni pelotti minut kerran melkein järjiltäni teeskentelemällä että oli pirun riivaama - seikkailla lähellämme olevaa autiotaloa jossa vakavasti uskoimme kummittelevan tai vain leikkiä pilkkopimeällä kirkonrotan tapaista leikkiä, jossa tosin oli yleensä mukana isompi porukka. Sen jännitys piili nimenomaan pimeydessä, siinä kauanko jaksoi pysyä piilossa ja siinä että täytyi olla pukeutunut mahdollisimman tummiin vaatteisiin. Lisäksi meillä oli niin iso piha, että sieltä löytyi piilopaikkoja vaikka millä mitalla.

Parhaat lapsuusmuistoni liittyvät myös siskoni kertomiin kauhutarinoihin, joita hänellä oli tapana kertoa minulle öisin kynttilän valossa. Näissä muistoissa on ehkä parasta se aito pelon tunne mitä silloin saattoi kokea joka solullaan ja se miten ne tarinat oli aina pakko kuulla loppuun ja sinne pelottaviin paikkoihin mennä siitä huolimatta että jalat olivat silkkaa hyytelöä. Ehkä nämä muistot ovatkin niitä asioita, jotka kauhuharrastajia eniten yhdistävät - ja ennen kaikkea se mieletön uteliaisuus mikä kaikkeen pelottavaan liittyy, koska se määrittelee keitä me olemme.

Minulla ja siskollani oli onni asua taloyhtiössä, jonka pihapiirissä asui monta hyvää lapsuuden ystävää. Tämä rivitalo sijaitsi suuren ja vanhan, hylätyn maatilan vieressä, jota ympäröi valtava kuusiaita. Meillä oli tapana kiivetä navetan ylisille tutkimaan rakennuksia taskulampun valossa ja keksiä tarinoita tai selityksiä nariseville lattioille, rikotuille ikkunoille ja puoliksi syödyille rotille. Näin sai Helvetin koirat alkunsa.. Jokainen keksi itselleen rodun ja nimen. Me kuljimme hämärissä etsien uhreja, enimmäkseen vain söimme niitä rottia, sillä pystyimme saalistamaan vain tiettyyn aikaan, jolloin mahdollisia ihmisuhreja oli vähän..toisinaan eksyimme valtavan tehdasalueen (kerrostalot) pihoille ja meille valkeni pian sen olevan ihmiskokeiden tyyssija. Näin löysimme oivan ruokapaikan, sillä seinissä olevista poistoputkista huuhdottiin pois jätteet eli suolia, aivon palasia jne.
En enää muista , miten tarina jalostui, vain se aito pelko ja jännityksen tunne on jäänyt mieleen. Nyt nuo ystävät ovat muuttaneet toiselle puolen Suomea ja maatila on remontoitu suojelukohde. Mutta toisinaan tulee yhä jännä tunne kun sitä kuusien ympäröimää maatilan pihatietä kuljen iltalenkillä ja tiedän olleeni onnekas, sillä sellaisia edellytyksiä mielikuvituksen ruokkimiseen tarjoutuu harvoin.