En haluaisi nähdä goottikauhussa huumoria,miun mielestä sen täytyy olla synkkää ja kaunista...ja tietty himpun verran romantiikkaa saa olla.. Katsoinpa Joulun pyhinä pari vanhaa leffaa,ikisuosikkejani;Hopealuodin ja Poltergeistin ja tykkäsin edelleen kuin hullu puurosta,niiden tunnelma on just se mistä tykkään. Ja kun aattona vieraillessani vanhempieni luona korvessa,missä oli edellisenä päivänä susi kulkenut pihatiellä,kävin kuusimetsän reunassa keräämässä havuja pimeän aikaan,niin tuli juuri sellainen tunne kuin voisi elokuvassakin olla..selkäpiitä kylmäsi,mutta toisaalta kierolla tavalla pidin siitä hirveästi..vähän sellainen punahilkka ja iso paha susi-asetelma.

Luulisin, että kirjallisen gotiikan alku usein määritellään johonkin Horace Walpolen Castle of Otrantoon. (A Gothic Story), paikkeille. Mielenkiintoinen suomalainen tutkimus aiheesta (Englannin kauhuromantiikasta) on Eino Railon väitöskirja Haamulinna, vuodelta 1925, jonka olen lukaissut tenttiinkin. Siinä on niitä kauhuromantiikan peruselementtejä aika paljon tuotu esiin. Itse tutkin lähinnä nykykauhua. Mut joo, Railo pitää erityisesti kauhuromantiikkaa (1700-luvun loppupuolen alkanutta) myöhempien "suurempien" romantikkojen kannalta keskeisenä vaikutteiden antajana.
Nykyään voisi ajatella goottilaista kauhua, tai itse ajattelen, jonkinlaisena realismin pakona, mielikuvituksellisuutena, sellaisina "haamulinna-juttuina" (verrattuna nykykauhun usein realistisiin ympäristöihin).

Mitä noihin nykygootteihin tulee niin mun mielestä goottityyliin pukeutuvat ihmiset on kauniita. Vaikka itse alankin olla jo tällainen keski-ikää lähestyvä täti (hehheh, vaikka en kyllä itse tunne itseäni sellaiseksi), niin eipä ne kauhun väreitä aiheuta, vaan ennemminkin positiivista...

Niin, romantiikassa on jo sellaisenaan samoja aineksia kuin kauhuromantiikassa, ainakin jollain tasolla. Esim. kiinnostus yliluonnollisia ilmiöitä kohtaan sekä ihmismielen pimeämpää puolta kohtaan. Myös yksilön sankaruus korostuu sekä romantiikassa että goottilaisessa romantiikassa. Kauhuromantiikka on kai saanut etuliittensä "kauhu", koska tarinoiden teemat ovat menneet hieman pidemmälle kuin romantiikassa.



Tästä olemme samaa mieltä. Tai no miespuolisten goottien pukeutuminen ei herätä minussa mitään tunteita estetiikan kannalta, mutta naisten vaatteet ovat kauniita ja aina toisinaan näkee myös kauniita naisia kauniissa vaatteissa.

Vaikka itse näytän gootilta ja käyn goottiklubeilla, vierastan kovasti kaikkea uutta ja goottia, oli kyse sitten goottirockista, kirjallisuudesta, gootahtavista elokuvista tai kuvataiteesta. Vihaan erityisesti Gloomy Cookie-sarjakuvaa, jossa kiehtovalla tavalla yhistyvät kaikki ne piirteet, joista en pidä koko alakulttuurissa. En pidä ironiasta. En oikeastaan pidä edes romantiikasta. En pidä siitä, että vampyyrit kuvataan aina hyvännäkoisinä. En pidä siitä, että samaan aikaan jotain asiaa pitäisi ihailla ja suhtautua siihen jotenkin huvittuneen ivallisesti. Vihaan aivan erityisesti kirjoja, joissa vampyyrit hengaavat gootticlubilla ja siteeraavat Draculaa. Toivoisin, että Anne Rice olisi tullut uskoon ennen kuin raiskasi koko vampyyriaiheen.

Osa ongelmasta on siinä, että kyseinen alakulttuuri syntyi Englannissa ja brittien mentaliteettiin tuntuu kuuluvan tuollainen teennäinen poseeraaminen ja ironinen ote kaikkeen.

Hyvä esimerkki tästä goottiestetiikan ongelmasta on muuten Tim Burton, jokaisen teinigootin suosikkiohjaaja. Visuaalisesti hienoa, juuri sellaista, joka vetoaa kovasti, kun kyseessä on kaltaiseni henkilo, joka pitää kauniina tuollaista synkkää estetiikkaa.
Ja kolisee tyhjyyttään.

On tosiaan tylsää (Julkinen hullu taisi tästä jo kirjoittaa aiemmin ketjussa), että vampyyrimyyteistä on jäänyt elämään vain tuo kaiketi Draculasta alkunsa saanut aristokraattinen vampyyrihahmo. Myyttien maanläheisempää puolta ei ole taidettu fiktiossa hirveän paljon hyödyntää. Liekö tuossa vähän sama ongelma kuin fantasiakirjallisuudessa, eli genrelle nouse yksittäinen perusteos, joka saavuttaa niin suuren maineen että jyrää kaikki muut genren perinteet alleen. Esim. scifissähän ei ole mitään omaa Draculaa tai Sormusten herraa, joten genre on skaalaltaan paljon laajempi.

No, scifi ja fantasia tietysti ylipäätään ovat laajempia genrejä kuin vampyyritarinat, jotka taas ovat vain kauhun yksi osa-alue, mutta periaatteessa kyseessä lienee suunnilleen sama ilmiö kuin fantasian ja Tolkienin kanssa. Yhteistä tässä on sekin, että homma on oikeastaan lähtenyt menemään persielleen vasta noiden perusteosten jälkeen, kun niitä on jäljitelty tuhansia kertoja ja koko genre on hiljalleen kehittynyt aikamoiseksi irvikuvaksi siitä alkuperäisestä. Eipä noilla kekkeruusivampyyreilla ja Draculalla ole loppujen lopuksi sen enempää tekemistä toistensa kanssa kuin nykyjenkkifantasialla ja Tolkienillakaan, vaikka toki pystyy selvästi näkemään sen kehityksen, miten tähän nykytilanteeseen on tultu.

Hmm, niin, liekö tuossa ongelmana lopulta se, että tuollaiset vanhanaikaiseen maailmaan pohjautuvat jutut on muokattu nykyajan viihdestandardien mukaisiksi? Sehän yleensä onnistuu hajottamaan miltei mitä tahansa...

Olisi hienoa omistaa linna muutamalla nykyaikaisella mukavuudella. Puutarhan sijaan voisin huolehtia omasta hautausmaasta. Olisi myös erittäin mukavaa keräillä tunnettujen kauhukirjailijoiden hautakiviä ja maallisia jäännöksiä. Goottia minusta ei tulisi, koska en osaisi suhtautua asiaan ivallisesti.
Elämään suhtaudun ironisesti, sillä elämän tarkoitushan on kuolla. Miksi siis ihmiset tekevät kaikkensa välttääkseen ajattelemasta kohtaloaan? Minusta ei ole lainkaan kammottavaa ajatella, että makaan lopussa ahtaassa ruumisarkussa, ruumiinnesteiden käydessä omana pienenä keitoksenaan, matojen juhliessa silmämunissani ja ikenissäni. Oletteko joskus kuulleet jonkun kuolleen valittavan kohtalostaan?

Sen myönnän että olisi epämiellyttävää kuolla saavuttamatta mitään elinaikanaan. En ole kiinnostunut geenieni siirtämisestä eteenpäin, sillä geenit eivät kanna ajatuksiani. En halua katsella pientä ihmistä, joka muistuttaa ulkomuodoltaan minua, mutta ääntelee kuin marsilainen ja paskoo housuunsa. Saman tyydyksen saan jos kuvaa itseäni ravintolaillan pääteeksi palaamassa kotiini.
Haluaisin jättää jälkeeni intohimon kauhuun, tavan ymmärtää elämää pelkojen kautta; tuon makaaberin näkemyksen, joka herättää uteliaisuuden kammottavaa totuutta kohtaan; elämä on sietämättömän kaunis tapa kuolla; se on hidas ja kivulias ja yhtä onnellinen kuin onnetonkin. Elämästä tulee täydellistä kun uskaltaa epäonnistua ja kokee kolikon molemmat puolet.

Oikeastaan tajusin miksi valtaosa kirjoitetusta kauhusta on nykyään paskaa. Noita tarinoita riivaa sovinnaisuus. Niistä ei paista läpi kirjoittajansa intohimo vitun pimeitä asioita kohtaan. E.A. Poe tuntuu nerolta, koska hänen maailmansa oli oikeasti viturallaan ja todella nyrjähtänyt, samoin Lovecraft, joka ei peitellyt kokemaansa intohimoa kauhua kohtaan. Kaiken maailman trilleristit ansaisivat potkun nivusiinsa! Mikä vitun trilleri? Trilleri kirjakaupassa on sama kuin kirjoittajansa seiskalehden risteilyllä, dorka teenskentelijöiden ja itsensä pätemisen alttarilla.

Olen ehkä julma, mutta todellisia neroja syntyy niin harvoin, että sitä omaa vähäistä lahjakkuutta on turha haaskata teeskentelyyn.

Hyvin puhuttu.

Mutta mikä sitten on se "jokin" joka pitäisi elämässään saavuttaa? Mä oon funtsinut tätä paljon viime vuosina. Mulla oli pitkään haave tulla kuuluisaksi kirjailijaksi, sitten aattelin että voisin tyytyä ns. kulttisuosioon mutta nykyään en välitä enää siitäkään. Itselleenhän sitä loppupelissä kirjottaa, ei niinkään muille... Pelkästä tarinan valmiiksi saamisesta tulee niin hyvä fiilis että haluaa alottaa seuraavankin. Tavis-tollojen tai kriitikoiden hyväksynnällä en tee mitään, ja julkisuuden painetta en kestäisi edes kokonaista viikkoa.

On hyvä tyytyä vähään. Eipä tartte ainakaan tehdä kompromisseja.

Edit: Niin, jos sitä jäljen jättämistä aattelee niin siitä ei valitettavasti saa useimmiten itse nauttia... Sen määrää vasta historia. Harva on profeetta omalla maallaan, tai omana aikanaan.

Vai kompromissejä.. himputti joutunut kyl tännekkin laitetuissa teksteissä tyytymään kompromisseihin. Vaikkakin, jos kirjoittaisin kymmenestä kurittomasta kakarasta, joiden uskon puute kellarin kunkun auktoriteettiin johtaa kymmeneen päättömään kakaraan, onko se rohkeaa ja epäsovinnaista, vanhojen valitettavasti kadonneiden kansansatujen kunniakasta elvyttämistä vai vain oman henkilökohtaisen vitutuksen myötähäpeällistä purkamista? Kun kuitenkin tuntuu että hyysäävässä maailmassa lapsia ei saa edes tarinassa vahingoittaa. Siihen nähden Hannussa ja Kertussa oli asennetta!

Tässä goottihenkiseen tarinaan inspiraatiota odotellessa.. linnat ja katedraalit on aika vierasta aluetta, mutta romanttisessa kotimaisessa kartanomiljöössä voi aina vierailla. Ja kauhupuolta voi tuoda vaikka joulupukki, se alkuperäinen kotimainen lastenpelotin eikä mikään punanuttuinen coca-cola narkomaani.

Huomaan itsekin sortuvani sovinnaisuuteen ja juuri siitä syystä luulen kirjoittamisen (ja välillä maalaamisenkin) tökkineen, huomasin liikaa pohtivani sitä, mitä voi ja mitä ei voi.. Olen aina ajatellut, että taiteen pitää puhutella myös niitä, jotka eivät ole siitä kiinnostuneita. Tavalla tai toisella. Joko se on välitöntä ihastusta tai inhoa, mutta olen huomannut nauttivani enemmän kommentista "hyi helvetti"..se kertoo siitä, että olen onnistunut vangitsemaan työhöni sen, sen mitä tavoittelin. Kirjallisuus ei ole poikkeus, se on taidetta, jonka pitää säilyä tekijänsä näköisenä. Intohimolla ja antaumuksella tehtyä, joka ei jäljittele muita tai pyri asettumaan muotteihin. Aitouden tunnistaa kyllä.

Olen alkanut nauttia maalaamisesta aivan eri tavalla jätettyäni pois mallit ym. ja luottavani omaan näkemykseeni..saman tein kirjoittamisen kanssa, otin voimavarakseni uneni. Ne eivät ole sovinnaisia tai toisen luomia, vaan parhaimmillaan puhdasta mielikuvitusta ja alitajuntaa, välillä hyvinkin sairasta ja nyrjähtänyttä. Ennen säikähdin niitä, nyt pyrin hyödyntämään ne parhaani mukaan.