Tämä on ensimmäinen fiktiivinen teos sitten kouluaikojen. Ja siellä sain huonoimmat arvosanat kun kirjoitin jotain lennokasta, enkä pyydettyä ajankohtaista poliittista analyysia. Enpä ole sen koommin yrittänyt tarinaa kirjoittaakaan. Vain lehtiartikkeleita joissa tärkeimpänä on tiiviimmin, lyhyemmin ja asiassa pysyen.

Tästä tiivistämisestä on ollut vaikeinta päästä eroon. Itse tarina syntyi päässä viime keväänä, siitä piti tulla lyhyt ja selkeä novelli mutta mopo karkasi käsistä ja tarinaa riittäisi moneen suuntaan. Sen työstäminen edes jotenkuten luettavaksi on ollut se tuskainen puoli. Kun Stephen King pystyy kertomaan keskustelun aloittamisen aikomisen empimisestä sivutolkulla, yrittää sitä omassa tekstissäni maailmanloppu väkisin tulla 3 rivin tiivistelmänä. No tässä alkuun pari ekaa lukua eli n. 5 sivullista tekstiä. Jonkinlainen käsikirjoituskin on tehty, mutta se mihin eka käsis päätti tarinan, on nyt lähinnä puolväli mistä itse tarina alkaa. Kauhun psykologiaa en tietoisesti ymmärrä joten siellä mennään ihan fiilispohjalla ja oman maun mukaan, muuten olen yrittänyt ihan oikeasti miettiäkin mitä kirjoitan. Koittanut välttää pateettista moralisointia, samojen sanojen toistoa, liikaa selittämistä.. En saanut tätä piinapenkkiin, mutta täällä osiossa kaikki halukkaat pääsevät kirjoittamaan sanansa tuomioiden kirjaan. Tekemällä oppii ja hajussa kasvaa.

No, näin se nyt alkaa. Maalaismajailijan ajatukset liikkuvat eksoottisilla seuduilla, tällä kertaa Helsingissä. Eppu Normaalin sanoissa on viides päivä toukokuun, ja lumet sulaa pois. Tänään on kuitenkin tammikuu ja talvi alkaa vasta upottaa hampaitaan ihmisiin ja ihmisen kaltaisiin….


luku 1

”Monin”

Petterille talvi oli kirous, kuin jonkinlainen rankaisu tänne pohjoisen onnelaan syntymisestä. Täällä poskia pisteli jääkiteet, varpaita pakkanen. Lisäksi stadilaisille vihelsi ainainen puhuri, suoraan mereltä talojen väliin. Näin rannikolla ei ole tyyniä päiviä kuin muutama vuodessa. Tunnelma ei ollut kaukana napajäätikkö matkailusta, vaikka mittarit kertoivatkin vain muutamasta pakkasasteesta.

”Vitun blosis, saa olla viimenen kerta kun lähden himasta vapaaehtosesti” Petterin ajatukset huusivat. Jonkinlainen kostoajatus Merihaan suunnittelijoita kohtaan pulpahti jälleen pinnalle. Harmaa, betonikuutioihin ja teräspintoihin perustuva tornirykelmä ilman mitään inhimillisyyttä. Oli 70-luvulla ollut muka jonkinlainen arkkitehtuuritaidonnäyte. Tuulitunnelitestit oli taineet jäädä tekemättä, talojen väliset kanjonit olisivat varmaan saaneet virtauksen kiihtymään yli mitta-asteikon.

Kaisu oli taas soittanut, oli muka pulassa. Seuranpuutteelta se pikemminkin kuulosti. Oli ”Visvasyylä” lopettanut yhteistyön ”käryttimen” kanssa. Eli Vista ei taaskaan löytänyt tulostinta ja kukas muu kuin Petteri saisi senkin korjata. Mikä ihmeen laki se oli että heikompia pitää aina olla auttamassa, ei jää mitään iloa siitä että hoitaa omat asiansa hyvin kun kaikki säästynyt aika tärvääntyy törpöille.

Tai olisikin vain tulostinongelma, mutta kun sitä seuraisi illan kestävä pakollinen sosiaalinen seurustelu. Pitäisi kuunnella Kaisun sukulaistenkin ongelmat ja uutiset, olla muka positiivisesti yllättynyt toisten vauvoista ja uusista asuntolainoista. Täytyisikin oikeastaan luoda etäkäyttöyhteys Kaisun koneelle, ei jäisi omat sosiaaliset kontaktit katkolle kun ei tarvitsisi poistua omalta koneelta lainkaan. ”Sanoisin että nyt aletaan olla ongelman ytimessä”, jeah!

Petteri kulki seinustan viertä verkkoaidalla ohjatulle väylälle. Siinäkin olisi lauta-aita ollut paikallaan, virkattu pipo päästi jääkiteet suoraan tärykalvolle. ”Nyt riittää” kuului Petterin suusta. Oma huuto yllätti hänetkin, sisäinen ajatus vain purkautui tahtomatta. Mutta yllätystä seurasi toinen positiivisempi, tuuli lakkasi ja korva tuntui taas lämpimältä. Nyt pipo tosin kutitti poskea.

Käsi korjasi tottuneesti myssyä suorempaan. Tutun korvalevennyksen kohdalla oli nyt vain hajanaisia langanpätkiä, joihin ajatus jäi jumiin kun käsi toi näkyviin uuden kummastuksen. Sormet olivat kauttaaltaan punaiset kuin veren peitossa. Ontto tunne vatsassa sai polvetkin tuntumaan pehmeiltä, pelästys kulki kuin sähköankerias kehossa. Yhtäkkiä arkkitehtuurin helmi ympärillä näytti aivan uudenlaiselta. Joka puolella oli turvallisia ikkunoita, sadoittain, ja ihmisiä niiden takana. Vai oliko, kai joku oli näkemässä? Eihän hän voinut olla yksin täällä? Käsi hakeutui uudelleen korvalle joka tuntui vain lämpimiltä säikeiltä, lämmin tunne ulottui jo kaulaan asti. ”Eihän se voi olla paha haava, kun ei tunnu kipua” hän ehti ajatella kun samanlaisia lämpimiä paikkoja alkoi ilmestyä muuallekin. Yhtäkkiä varpaatkaan eivät enää palelleet.

”Tämä… käy aivan liian äkkiä” Petteri ehti ajatella kun käsien selkämyksiä alkoi pistelemään. jokin selvästi puhkaisi ihon sisältäpäin. Lapasen läpi tervehti neljä siroa harmaata kynttä. Ne kaartuivat ranteeseen päin ja olisivat olleet miltei huomaamattomat samanvärisen villalangan seassa, jolleivät olisi heiluneet hiljakseen. ne ikään kuin rummuttivat jotain näkymätöntä pintaa odottavasti, tai sitten verryttelivät kuin pianonsoittajan sormet ennen soiton alkua. Lopulta ne lähtivät tahmeasti valumaan rannetta kohden. Villalangan silmukat katkeilivat hennon leikkaavan äänen myötä, kynsien jäljestä paljastui punaista lihaa, luita ja jänteitä. Jostain kantautui hiljaista hyrinää, kuin kissan kehräystä.

Petteri aikoi aloittaa alkukantaisen, alitajunnasta kumpuavan huutamisen, mutta se katkesi alkuunsa syvältä kurkusta kantautuvaan murinaan. Kitalaessa pisteli oudosti, kielellä tunsi kuinka jotain terävää ikään kuin kasvoi suun sisällä. Huutaminen jäi aikomukseksi kun toiset hampaat hänen suussaan tarttuivat kieleen ja jauhoivat sitä hiljalleen murusiksi. Ajatukset eivät enää pyörineet ympäristössä, Petteri tiesi olevansa yksin ja ettei hän enää kontrolloinut tilannetta. jokin työnsi ajatuksia hänen päähänsä.

Jos joku tuolloin sattui ikkunasta katsomaan, ei mitään ollut nähtävissä. Sitkeä sumu oli laskeutunut talojen väliin ja maan pintaa tuskin erotti. Ettei tämmöisellä pakkasella kuuluisi olla tuollaista sumua tuskin käväisisi kenenkään mielessä. Petterinkään silmät eivät enää nähneet mitään, enää koskaan, mutta hänen ajatuksensa häilyivät vielä jollain energiatasolla. Niihin sekoittui tunteita muilta ihmisiltä joiden kohtalo oli ollut sama, Jokin oli pureutunut heihin ja syönyt heidät elävältä, pala kerrallaan. Hetken aikaa he olivat kaikki kiinni samassa kehossa joka kohosi ylemmäs, ylemmäs lähelle jotain pintaa, kuin valtameressä jossa alla oli pelkkää pimeyttä ja tyhjyyttä. Yläpuolella paistoi valo ja vapaus. Mutta keho alkoi tuntua pistävältä ja polttavalta, se pakotti irrottautumaan ja Petterin vajoaminen täydelliseen pimeyteen alkoi. Hitaasti hän kellui alaspäin ja katseli harmaata hahmoa yläpuolellaan. Sen punaiset silmät eivät kuvastaneet mitään tunteita häntä kohtaan. Olion pinta väreili muistuttaen pedon turkkia. Oli lähes helpotus päästä pois tyhjyyteen.

Monin katseli kiinnostuneena kun Petteriksi sanotun henkisen olennon rippeet vajosivat. Hän muisti millaista oli elää pimeydessä eikä se muisto ollut miellyttävä. Jos se olisi ollut mahdollista tässä energiatilassa, olisi voinut nähdä miten hänen karvansa nousivat niskassa pystyyn. Mutta taaksepäin katsominen ei ollut hänelle ominaista, ei edes nykyisyyteen. Hänen ajatuksensa olivat pysyvästi tulevaisuudessa, siinä hetkessä kun hän puhkaisisi lopullisesti todellisuuden rajan ja voisi alkaa elää omana itsenään. Nyt hänen oli tehtävä se muuta kautta ja sinne hänen keskittymisensä kohdentui. Hänen ajatuksensa vaelsivat ylös sinne missä Petteri oli hetkeä aiemmin kävellyt. Veren haju tuntui vielä ilmassa, vieden hetkeksi Moninin keskittymisen. Mutta muuta ei paikalla ollutkaan, edes veripisaraa ei ollut jäänyt Petterin elämästä todisteeksi. Kuten niin monet muut aiemmin Petteri oli hävinnyt Helsingin iltaan jälkiä jättämättä.

Ihmishahmo istui penkillä, katsoen tyhjästi eteenpäin. Sen olkapäille ja polville oli kerääntynyt hyisen näköinen lumivaippa. Huulet olivat lievästi koholla, ikään kuin jäykistyneet kummalliseen irvistykseen. Ilme toi mieleen henkisesti häiriintyneen ihmisen joka yritti hymyillä sievästi, mutta ei ymmärtänyt mitä hymyily kuvasti. Tai sitten ilme oli vain alkusoittoa jollekin, ehkä tarkoitus olikin avata suu kiljahdukseen. Sitä ei saanut tietää sillä hahmon silmät värähtivät ja kasvot silottuivat normaaleiksi. Se nousi rivakasti, pudisti lumet harteilta ja käveli pois.

Luku 2

”Skrii”

Albertinkatu kopisi askeleita. Samankaltaiset hahmot kiirehtivät ja laahustivat sekalaisiin suuntiin, kohteisiin jotka olivat eri paikoissa mutta silti samanlaisia. Hämäriä, meluisia tyhjiön täyttäjiä. Niissä petos oli perustana löyhään sosiaalisten suhteiden kietomiseen, kukaan ei halunnut näyttää todellista karvaansa. Toisten kohdalla tämä piti paikkansa, toiset taas uskalsivat tuoda totuuden todellisuuteen. Kuten kadulla olevan kerrostalo, tavallinen valkoinen kellaritila ja sen takana harmaa bunkkeri. Siellä Sanna Sillanpää oli näyttänyt pimeän puolensa koko maailmalle. Myös Skrii oli näyttänyt pimeän puolensa lukemattomille ihmisille, mutta nämä eivät enää laverrelleet.

Kuvittele huutavasi, mutta ilman suuta. Tarttuvasi pelastavaan oksaan, mutta ilman käsiä. Tähyileväsi turvaa tai toivoa, mutta ilman silmiä. Skriille tämä ei ollut vierasta. Hän oli vanha sielu eikä muistanut mikä tai mistä hänet oli vetänyt pimeyteen. Mutta kuten kaikki muutkin, hän oli valmis mihin tahansa päästäkseen takaisin valoon. Vaikka elämään ihmisenä.

Mieluiten hän olisi istunut kivellä oman taivaan alla. Elänyt elämää joka tuntuikin joltain, jossa tulevaisuus ei perustunut vain kaikkien yli kävelyyn ja ohi kiilaamiseen. Ulvonut kuuta ja syönyt tarpeeseen. Pariutunut ja kasvattanut laumaa. Laumaa joka veisi vain oman tilansa, sen minkä tarvitsee eikä uhkaisi muita. Mutta kaikkea ei voi saada, ja hänen tehtävänsä oli elää ihmisten keskellä saalista etsien. Tai niin hänen vaistonsa kertoivat, ja jos ei luontoon voi luottaa niin mihin sitten.

Lönnrotinkadulla oli hiljaisempaa, Skriin omat askeleet kuuluivat nyt selvästi. Niihin hän oli jo tottunut, tämän aikakauden kumitossuihin. Mutta eivät nahkapohjat tai puukaan vieras kävelyväline ollut, siinä taas yksi asia mikä erotti hänet muista. Rotujen samankaltaisuutta oli tyrkytetty täälläkin jo 50 vuotta, hänkin oli ollut mukana talkoissa. Yrittänyt tulla enemmän ihmiseksi ja sulautunut joukkoon, kuunnellut samoja sanoja ja nauranut samoille vitseille. Oli hän elänyt ihmisen kanssakin, kuunnellut murheet ja toiminut tukena toisen matkalla outoon päämäärään, erottuvampaan elämään. Erilaisuuden korostus tuntui yhdistävän ihmiset, lauman edun ajattelijat taas eristettiin laumasta.

Ruttopuisto oli hiljainen. Skrii ei enää tarvinnut hiljaisuutta, hänen voimansa olivat kasvaneet ja parhaina kausina mikään ei ollut enää esteenä hänen metsästykselleen. Hän metsästi ihmisten sieluja, eikä se ollut pelkkää hupia. Hän taisteli olemassaolostaan kuten ihmisetkin, he eivät vain tienneet olemassaolosta mitään. Onnelliset.
Kaksi goottityttöä käveli katua ylöspäin, tuuppivat toisiaan ja tirskahtelivat. Selvästi Skriin epäsovinnainen ulkomuoto oli tehnyt vaikutuksen. Ehkä he olisivat halunneet tönäistä hänet pusikkoon ja viedä hänen laukkunsa, mene ja tiedä. Siihen ei tarjoutunut tilaisuutta, katu hämärtyi hetkeksi.

Lyhyempi tytöistä, Annika, rypisti kulmiaan. Oliko vika valoissa vai hänen silmissään kun katu hämärtyi ja tuntui taipuvan hänen askeltensa alla. Vuoreton nahkatakki ei tarjonnut suurta eristystä tammikuun alun säätä vastaan, vaikka tuulen pitikin loitolla. Lievä väristys kulki hänen reittään pitkin. Hetken aikaa sukkahousut pureutuivat ihoon kuin piikkilanka ja saappaat puristivat kuin teräspannat. Hän jämähti paikoilleen kuten hänen ystävänsä Roosakin, jonka kasvot näyttivät keltaisessa katuvalaistuksessa tuhkanharmailta ilman maskiakin.

Roosa tunsi kuinka kiharoiden juuressa ryömi tuhansia pieniä hämähäkkejä, yhtenä suurena virtana alas niskaan. Jostain syöksyi polttava henkäys hänen keuhkoihinsa ja tuntui kuin veitsellä hiveltäisiin hänen vatsaansa. Jokin terävä kierteli vatsan pintaa, nousi ylöspäin pistelevän kihelmöinnin saattelemana. Raapi rinnan alta monen sormen leveydeltä ja valui takaisin alas vatsaa myöten. Sisuksissa kaikki tuntui pyörähtävän ja Roosa putosi polvilleen asfaltille.

Annika näki vain kuinka Roosa romahti ja oksensi kadulle. Mikä Annikan näköä olikaan haitannut se oli ohitse, jäljellä oli vain Roosa polvillaan, pyyhkien vatsansa sisällön rippeitä takkinsa hihaan. Ruma vastaantulijakin oli hävinnyt.

Alhaalla Mannerheimintiellä Skrii käveli ravintola Simeoniin. Portsari nyrpisti nenäänsä, kunnes keskittyi vatsaansa joka tuntui polttavan tiensä pinnalle. Häntä huomaamatta Skrii askelsi tottuneesti tiskille katsomatta ympärilleen. Kukaan ei huomannut kulkijan hiukan lurpattavia korvia. Selvää oli että ihmisen mieltymys meluun ei koskaan avautuisi hänelle.

Tiskille avautui tilaa kuin itsestään, mikä ei herättänyt kenenkään huomiota. Ei edes Skriin itsensä, ihmiskehon ylläpitäminen ei tuntunut hänelle tärkeältä ja hän oli tottunut epäsiistin olemuksensa vaikutukseen. Joskus harvoin kun yksinäisyys tuntui kaatuvan päälle, hän kohensi ulkonäköään ja nouti seuralaisen. Mutta tänään Ravintolan asiakkailla oli muuta ohjelmaa kuin yksi outo kulkija lisää. Outoa heille oli saliin valunut kylmyys.

Ravintola palveli myös sananmukaista käyttöä ja ruokki ihmisiä päiväsaikaan. Salissa oli runsaasti pylväitä joiden juurella tummat suorakaiteen malliset puupöydät muodostivat itsenäisiä ryhmiä. Pystyselkänojaiset tuolit oli verhoiltu kultakoristeisella punaisella kankaalla, joka olisi voinut olla tyylikkään retro jos kyseessä olisi 100 vuoden takainen hotellimiljöö. Mutta halvat puupaneelit ja mauttomat rottinkiset vaatenaulakot romahduttivat tunnelman kebab-luukun tasolle. Pylväitten sivuissa olevat varjostinlamput eivät onneksi liikaa sisustuksesta paljastaneet, mutta nyt niiden valo tuntui entisestään himmenevän. Baaritiskin luona oleva musta linoleumilattia ei ollut heijastellut valoa enää vuosiin, mutta nyt sekin tuntui imevän kaiken vähänkin valon itseensä. Joku saattoi jopa huomata lattian aaltoilevan kevyesti, kuin se olisi muuttunut nestemäiseksi ja kannattelisi tuoleja pelkällä pintajännityksellä. Lattian pöly ja roskat liukenivat mustaan pintaan, joka muistutti hetki hetkeltä enemmän pudotusta tyhjyyteen. Tyhjyyteen jonka yläpuolelle ravintola oli ripustettu jollain näkymättömillä säikeillä. Pienet esineet lattialla aloittivat hitaan putoamisensa ja katosivat näkyvistä.

Skriin askel pysähtyi ja silmät aukenivat. Jokin oli pahasti pielessä. Hän tunsi pulssinsa kiihtyvän ja lihasten jäykistyvän. Oli kuin jokaisen paikallaolijan sielu olisi hivellyt häntä yhtä aikaa, hän halusi sukeltaa pinnan alle ja poimia jokaisen mukaansa. Se oli kuitenkin mahdotonta, tai ainakin äärimmäisen vaarallista. Yksi karannut sielu riitti tuhoamaan vuosisatojen työn.

Hän puristi kädet nyrkkiin ja keskitti ajatukset itseensä. Ajatuksiin piirtyi tuttu näky olennosta joka oli itsevarma ja tiedosti paikkansa. Silmien hento punainen hehku oli rauhoittava, kuin aurinko taivaalla joka teki kaiken elämän mahdolliseksi.

Tänään taivaanrannassa oli kuitenkin myrsky, tumma juova jonka juuri erotti. Sen aiheuttamaa levottomuutta vastaan Skrii joutui nyt taistelemaan. Veri helmeili kämmenissä kun hän taisteli sisäistä petoa vastaan jolle ei mikään tuntunut tänään riittävän.

Ravintola oli korvin kuullen hiljennyt. Selvimmät vilkaisivat vaistomaisesti lasiinsa kysyvä ilme kasvoillaan. Monilla illanvietto oli jo siinä vaiheessa etteivät he olleet huomanneet mitään. Skrii istui baaritiskille, vinkkasi itselleen kolan ja näytti hetken aikaa yhtä hämmentyneeltä kuin ihmiset ympärillään.

Äh, olen kokonaan unohtanut tämän. Otan projektiksi lukea ja antaa tästä palautteen ensi viikon aikana, toivottavasti jaksat olla kärsivällinen.

Minä luen tänään, ihan varmasti.

No niin, luin tämän. Hyvinhän tämä oli kirjoitettu, ei uskoisi ettet ole aiemmin fiktiota rustannut (paitsi koulussa). Tosin oli tekstissä hapuiluakin aina silloin tällöin, jotain vähän puhekielisiä tai muuten kömpelöitä taikka virheellisiä sanamuotoja ja semmoisia. Mutta niitä nyt tekstiin eksyy aina, ja oikoluku auttaa tähänkin.

Kirjoitustyyli toimi ainakin minulle, ei se nyt liian tiivistä ollut. Ennen kaikkea ideat vaikuttivat sopivan hämäriltä, etenkin ensimmäinen luku oli veikeä. Toinen luku luultavasti vaatisi tuekseen vähän lisää tekstiä, tuo jätti vielä niin paljon hämärän peittoon ettei kaikkien elementtien hahmottaminen ollut hirveän helppoa.

Mutta lupaavalta vaikuttaa. Teknistä hiomista tässä varmasti on, mutta teksti pitäisi sitten kammata kunnolla läpi enkä nyt rapulassa jaksa. Konsepti vaikuttaisi kuitenkin toimivan.

Joo, no tuota. Tämä pitäisi kyllä oikeastaan lukea kokonaan, että tästä voi sanoa enemmän, mutta yritetään kuitenkin jotain.

Ensimmäisessä pätkässä olet hyvin onnistunut ympäristön kuvailun ja hahmon tunteiden yhteensovittamisessa. Mielessäni en lainkaan kyseenalaistanut etteikö hahmo tosiaan olisi kävellyt jossain keskustan lähellä ja yllättävästi tulevassa muodonmuutoksessa on tunnelma myöskin vangittu osuvasti pienien muutoksien, äkillisen lämmön ja pistelyn kautta.

Toinen luku sen sijaan tuntuu vähän hajoavan, mutta se johtuu todennäköisesti vain siitä, että ei ole lukenut enempää. Tässä luvussa mietin kyllä vähän noita goottityttöjä. Onko heidän tuntemuksiensa noin tarkka kuvaaminen välttämättä tarpeellista, jos näkökulma on kuitenkin tämän Skriin? Tytöt eivät muutenkaan tunnu esiintyvän tässä kuin sivumainintana. Maininta kannattaa toki säilyttää, mutta ehkä jotenkin tuntuisi tehokkaammalta jos Skrii vain tyynesti kävelisi ohi ja silmänurkastaan näkisi kun toinen oksentaa kadulle tms.?

Teknisiin yksityiskohtiin ei ole syytä puuttua näin lyhyissä pätkissä kun ei ole lukenut tekstiä loppuun. Kannattaa sen sijaan miettiä mihin suuntaan haluat tekstiä viedä. Ihmissudet ovat kuitenkin klisee, mutta tässä on potentiaalia käsitellä mielenkiintoisempiakin asioita. (Tässä ei toki suoraan mainittu sanaa ihmissusi, mutta paremman nimen puutteessa kutsun niitä ihmissusiksi.) Mutta mieti tarkkaan, millaisia haluat ihmissusista tehdä. Haluatko korostaa pahuutta vai inhimillisyyttä? Tässä olet tuntunut korostavan ensimmäistä enemmän, mikä on haastavampi, mutta ehdottomasti myös mielenkiintoisempi vaihtoehto jos vain osaa tehdä sen oikein. Ei kaikista kauhuolennoista tarvitse aina tehdä niin pirun sympaattisia. Näkökulmahenkilöiden määrää kannattaa myös miettiä, riippuu tietysti kuinka pitkän meinaat tekstistä tehdä mutta kaksi tai kolme päähenkilöä on luultavasti riittävä. Mieti myös mihin painotat, yksittäisiin ihmissusiin vai siihen miten ihmissusien laumat toimivat?

Tämän enempää on vaikea sanoa, koska juoni on niin avoin näiden pätkien perusteella. Mutta jos sinulla on valmiina enemmän, tai teksti on valmis, pistä ihmeessä enemmän esille niin voit saada parempaa palautettakin.

Kiitoksia kovasti! En ala vielä tekemään aiempiin lukuihin muutoksia, mutta kommentit on yritetty lukea ajatuksella.
Kolmas luku alkaa nyt olla valmis, vaikken olekaan siihen tyytyväinen. Kirjoitettu pienissä pätkissä kahden viikon aikana, joten vaati aika paljon oikolukua. Virtuaalinorttia on palanut kymmeniä askeja ja vähät hiuksetkin harvenneet. Tässä on hengähdystauon makua, ja useimmista kappaleista voinee sanoa että kokonaisuuden kannalta turha tai turhaa selittämistä? No jotain piti väliin kirjoittaa ennenkuin pääsee nauttimaan veren roiskimisesta. Neljäs luku onkin sitten se, josta koko tarinan idea lähti, mutta sen yksityiskohdat ovat vasta olkapäillä istuvien maahisten pääkopassa. Toivottavasti kertovat minullekkin.
Pieniä ja sitten enemmän näkyviä viitteitä on tarinaan jemmattu. Goottitytöt nyt olivat aivan selkeää kettuilua näille "ulkonäkömukagooteille". Ravintolan nimikään ei ollut ihan sattumaa, jne..

No joo, mutta tässä kolmas luku. Yhteensä niitä taitaa tulla viisi.

luku 3

”unia”

Ajatusten vapauttaminen. Siitä Skrii nautti laskeutuessaan matolle hämärässä huoneistossaan. Askeettinen huone tuntui olevan vielä pienessä liikkeessä, mielikuvituksettomien valkoisten seinien huojunta näkymättömässä tuulessa vaimeni hiljakseen.

Täällä lattiaa peittävä paksunukkainen matto sentään kantoi huoneen sisällön. Vanhan piirongin jonka laatikoissa oli ihmisen vaatteita menneiltä vuosikymmeniltä. Puinen elämää nähnyt vaatenaulakko. Pieni pöytä ja kaksi tuolia, kirkkaanpunaista muovia iloiselta 70-luvulta. Huonekaluiltaan tila todella oli niukka. Eikä seiniäkään koristaneet elokuvajulisteet tai edes lasilla silotellut taidejäljennökset. Mutta jotain siellä oli, ne peittivät näkymän kadulta asuntoon miltei täydellisesti. Niitä roikkui katosta, verhotangosta, ovenpielistä ja seinätelineistä. Ne vaelsivat pitkin matalia ikkunalautoja ja pimeitä nurkkia, niiden lyhyt nukka pehmensi listojen teräviä kulmia lattialla ja ovenpielissä.

Niitä oli vaikea sanoa viherkasveiksi tai edes puutarhaksi, näytti enemmän siltä kuin metsä olisi tuotu sisälle huoneeseen. Kukkaruukkuun istutetut koivuntaimet ja saniaiset Skrii oli tuonut pitkiltä metsävaelluksiltaan. Monet pienemmät kasvit olivat Helsingin puistoista, samoin kuin sammaleet jotka olivat juurtuneet jalkalistoihin. Peltokorte, maitohorsma, koiranputki, ohdake, kaikki tavallisia kasveja kantakaupungin ulkopuolelta. Nyt ne asuttivat samaa tilaa Skriin kanssa, joka istui matolla ja pyöritti hiljaa päätään. Katse vaelsi seinää ylös köynnösten mukana, poikki hämärän katon ja alas kääpiökokoisen lepän oksistoa, saapuen vitkastellen takaisin Skriin käyttämiin jalkoihin. Enää hän ei ajatellut saalistamista tai ihmisiä, pinnalliset ajatukset olivat liuenneet pois ja alta löytyi rauha ja sopusointu. Kasvien tuoksu hiveli hänet suloiseen uneen.


15 korttelia koilliseen myös Monin istui lattialla jalat ristissä. Hänen uusi asumuksensa oli osoittautunut toimivaksi, se oli sopivan vaatimaton ja huomaamaton, mutta terve ja ryhdikäs. Kuten yleensä sekin oli yksineläjä jonka kylkiäisenä tuli yksiö Hämeenkadun alkupäästä. Joku taiteilijapersoona oli maalannut asunnon tumman oranssiksi, varmaan 70-luvulla, eikä kukaan ollut vaivautunut sisustamaan sittemmin. Moninille väritys muistutti helvetin lieskoja, mikä ei ollut huono asia ajatellen hänen motivaatiotaan.

Vaikka yksinäinen helsinkiläinen näennäisesti istuikin asuntonsa lattialla, vaelsi Monin niminen ihmisille näkymätön olento jo kadulla. Hänen edessään avautuva maisema olisi kelle tahansa innostava kokemus. Kiviset pinnat olivat harmaata liikkumatonta massaa, tiilet, betoni, graniitti ja asfaltti olivat kuin jäätyneen järven eri sävyjä. Tukevia ja paikallaan pysyviä, joiden läpi kajasti heikosti niiden takana sijaitseva maailma.

Puupinnat olivat kaukana liikkumattomasta, niiden vihreät ja ruskeat, lämpimät värit sykkivät elinvoimaa. Satavuotiaskaan maasta erotettu puuesine ei ollut menettänyt hohdettaan. Sen solut väreilivät ja kiemursivat kuin odottava käärme, valmiina tarrautumaan liian lähelle osuvaan elämän antajaan. Samalla pienet harmaat, seittimäiset sienioliot imivät ahnaasti kasvin elinvoimaa, nopeammin kuin se sai ryöstettyä lisää. Siinä kuvastui elämän kierto kaikessa tylyydessään.

Pitkänsillan kaide, kuten muutkin metalliesineet, hohti Moninille sinistä tähdenomaista valoa. Se porautui Hänen kylkeensä kuin kylmä leikkausveitsi, jäädytti ja poltti samaan aikaan. Täällä ihmisten maailmassa metallia oli kaikkialla, valopylväät, mainostelineet, ovet ja ajoneuvot. Ihmisen sisällä hän olisi edes jotenkin suojassa niiden säkenöivältä kylmältä energialta, ilman kehoa mikään ei kuitenkaan suojannut häntä. Se hinta oli maksettava jos halusi oikeasti nähdä ympärilleen, kuten hänenlaisen olennon kuului.

Pimeillä tasoilla hän oli tuolta kivulta suojassa, mutta suunnistaminen siellä oli vaikeaa jollei mahdotonta. Pinnan alla matkat eivät olleet samanlaisia kuin fyysisessä maailmassa, tarvittiin jonkinlainen maanpäällinen majakka jota kohti kulkea. Niitä hän ei osannut asettaa, ainoastaan löytää. Mikä olikin tuonut hänet tänne, lähelle kaupungin keskustaa.

Metallit olivat siis jotain mitä piti vain sietää, koska vietit olivat hänet niiden keskelle tuoneet. Metallin lajilla ei ollut suurta merkitystä, hänelle ne olivat kaikki samaa kivuliasta energiaa. Paitsi ihmisten kehokoristeet, ne olivat jotain vielä pahempaa, ne loistivat kuin helvetillinen taivaan valo hänen silmiinsä.

Ne muistuttivat häntä ajasta, jolloin hänkin oli viettänyt tiiviimmin aikaa ihmisenä. Luonut läheisyyttä ja lauman sisäisiä suhteita heidän kanssaan. Ajan myötä hän oli tuntenut olonsa turvalliseksi ja sopeutunut älylliseen elämään. Vietit olivat vaimentuneet, niiden tilalle oli tullut hillintää sekä vallantavoittelua tietoisin konstein. Hän oli miltei luopunut toiveista saada oma olomuotonsa takaisin.

Kunnes hänelle oli järjestetty yllätys. Takaapäin oli petollisesti kiedottu kaulaketju hänen kurkkunsa ympärille, puhdasta hopeaa. Kirkas välähdys tuntui leikkaavan hänen päänsä irti, samalla kun joku aukaisi lattian jalkojen alta. Pudotus pimeyteen oli nopea ja tuskainen, hänen saalistamansa sielut tarrautuivat hänen kuvitteelliseen lihaansa, pureutuivat hampaineen hänen sisäänsä etsien omaa elinvoimaansa. Taistelu ehti tuskin alkaa kun hän menetti tajuntansa.

Hän oli havahtunut kellumasta pimeydessä monta päivää myöhemmin, elinvoima pois imettynä ja kykenemättä liikkumaan. Kun hän lopulta pystyi keskittymään päästäkseen takaisin, oltiin hänen fyysistä olemustaan jo siunaamassa haudan lepoon. Myöhemmin puhuttiin että suru oli murtanut lesken, joka löydettiin elottomana kappelin nurkalta. Hänestä Moninin toipuminen alkoi.

Edelleen oli epävarmaa, mikä hänet oli tuonut tälle seudulle. Hän oli elänyt kymmeniä vuosia hiljaisessa paikassa , kunnes kerran pintamaailman ulkopuolella oli nähnyt sen. Punainen hohde kuin kaukainen majakka, hän oli kulkenut sitä kohden enempää ajattelematta ja päätynyt tänne. Ottanut ihmisen haltuunsa ja aloittanut nämä vaelluksensa.


Skriin ei tarvinnut vaeltaa, hän oli kotona. Helsinki oli ollut hänen takapihansa jo pahaisesta kauppalasta saakka. Omana itsenä liikkuminen oli jäänyt vähiin, sillä kaupungistumisen tuoma metallirakentaminen oli totuttanut hänet liikkumaan ihmisenä.

Tänä yönä hän ei enää lähtisi kaupungille. Tapahtumat ravintolassa tekivät varovaiseksi, eikä asiaa voinut jättää tutkimatta. Hiljaisuus oli täyttänyt Skriin asunnon. Seinien takana stereot vonkuivat ja paukuttivat, ihmiset joivat ja huusivat, kadulla moottorit kiihdyttivät ja raitiovaunut kolisivat. Kaikki tuo pysähtyi huoneen vallanneen hiljaisuuden hellään muuriin.

Skrii avasi silmiään varovasti. Kaupunki ympärillä oli maitomaisen harmaa ja läpikuultava. Yläpuolella kaareutui tähtien verkko, alapuolella pohjaton pimeys. Taivaanrannassa kajasti punainen hehku, tumma myrsky oli kaikonnut.

Hän kutsui esi-isiään paikalle, kertomaan mikä oli sekoittanut hänen saalistusviettinsä niin pahasti. Hänellä ei ollut kiire lunastaa sieluaan vapaaksi. Rauhallinen metsästäminen sopi hänelle. Vaikka kyllähän hänkin halusi tulla kokonaiseksi, pystyä elämään pintamaailmassa omana itsenään, niin henkisenä kuin fyysisenäkin olentona, ilman rajoituksia.

Punainen kajo voimistui ja Skrii painoi päänsä alas. Hiljainen murina voimistui ja kuuma tuuli puhalsi hänen niskaansa. Vaisto kertoi olentojen läheisyydestä, ne hiipivät varjoista ja asettuivat levollisesti hänen ympärilleen.

Murina voimistui ja jostain niskan takaa kuului kuin hampaiden narsketta. Mutta mitään pelättävää ei ollut, kokoontujien oli tarkoitus olla hänen tukenaan, kuten aina ennenkin.

Joku puski häntä hellästi kylkeen, joku toinen töni jalkaan. Joku laittoi leuan hänen harteilleen. Lämmin yhteenkuuluvuuden tunne huokui tilanteesta. Vikinä ja murina olivat luonnollisia ääniä täällä.

Harmaat kynnet taipuivat hänen hartioidensa ympäri, pistävät hampaat lohkaisivat hänen niskastaan palan. Kipu havahdutti Skriin, mutta mieli ei pystynyt käsittämään tilannetta, tämähän oli hänen perheensä. Useat leuat porautuivat hänen jalkoihinsa ja kiskoivat ne taakse kun jokin raskas käveli selän päälle. Kauempaa kuulunut kokoontuneiden vikinä oli vaihtunut tuskan ulvonnaksi, kun tilanne oli muuttunut usealle paikallaolijalle viimeiseksi taisteluksi.

Skriin keskittyminen oli kadonnut täysin lukiten hänet tilanteeseen. Tulikuuma hengitys korvensi niskassa olevaa ammottavaa haavaa, palaneen lihan kitkerät savut leijuivat suoraan silmiin. Hän tiesi varmuudella että läsnäolijat olivat hänen perhettään, samoja jotka yhdessä olivat häntä ohjanneet. Nyt ne repivät toisiaan kappaleiksi.

Jostain Skriin jalkojen takaa kuului viimeinen vaimeneva kuolinkiljaisu, paino hänen päällään hellitti hetkeksi. Hän ajatteli metsäänsä ja kuvitelma sai pinnan hänen allaan notkahtamaan, taistelukenttä jäi ylös ja hän putosi lattialle korvia viiltävän kirkumisen säestämänä.


Martina oli viettänyt viimeisen tunnin peilin ääressä ehostaen itseään. Puoliltapäivin alkanut työpäivä oli verottanut voimia. Haastatteluja, blogipäivityksiä, ensi viikon vierailujen aikatauluja.. ja illanviettokin oli työtä kun piti koko ajan erottua ja keksiä uusia puolia itsestään. Viimein hän oli valmis kierrokselle, toinen käsi jo ovenkahvalla kun koko asunto pimeni ja huoneen katosta tippui jotain suurta hajottaen lasipöydän pirstaleiksi.

Olento oli lähemmäs kaksi metriä korkea kun se ojentautui hitaasti. Sillä olisi ollut pienet harmaat pystykorvat, tuuheat kaulalta olkapäille kaartuvat harmaat hiukset, sormenpäistä alkavat monen sentin pituiset kolmiomaiset kynnet sekä lyhyt ja vanhan näköinen harmaan ja mustankirjava turkki. Mutta kaikki tuo jäi Martinalta huomaamatta sillä hänen katseensa oli vanginnut punaista läpitunkevaa valoa sykkivä silmäpari joka oli välittömästi kohdistunut häneen. Martinan katkeamaton kirkuminen ja reittä pitkin valuva virtsa jäi häneltä itseltään täysin huomaamatta.

Olento loikkasi helpon näköisesti lasipöydän sirpaleiden keskeltä ilmaan, lensi useita metrejä ilmassa ja laskeutui Martinan harteille tönäisten hänet tammista ulko-ovea vasten. Takaraivon painuminen sisään katkaisi huudon, joka ei ollut kestänyt viittä sekuntia kauempaa. Peto upotti kyntensä hänen pohkeeseen ja veti hänet olohuoneeseen.

Siellä se käänsi hänet selälleen. Utuisesti Martina näki kuinka punasilmäinen paholainen huitoi kynsillään kourallisia lihaa hänen alavartalostaan ja heitti ne nurkkaan kuin mädäntyneen omenan. Sen kädet jatkoivat silppuamista lyöden vuoronperään vasemmalle ja oikealle, kaaressa lentävä veri ja lihanpalat eivät saaneet sen katsetta kääntymään Martinan sammuvista silmistä. Kun hänen matkansa kuilun pohjalle alkoi, ei pakoon yrittäminen edes käynyt mielessä.


Skrii pysähtyi miettimään. Hän oli pelastunut joukkoteurastuksesta, mutta paljastanut itsensä samalla. Kirkuva ihminen oli vaatinut välitöntä toimintaa. Mutta sen olisi voinut tehdä siististikin, pala kerrallaan sisältäpäin. Nyt seinät olivat peittyneet veren, lihanpalojen, sisäelinten ja silikonin valuvaan kuorrutukseen.

Skrii haki keittokomerosta ison tylsän lihaveitsen ja alkoi pilkkoa jäänteitä tarkoituksellisen kömpelösti. Kun poliisit murtautuivat ulko-ovesta tutkimaan uutta ”rituaalisurmaa”, palasi hän yläkerrassa hiljaa odottavaan hahmoonsa.

luku 4
”yö”
Rattaat kolisivat ärsyttävästi katua pitkin, Anniinalla oli taas ajatukset karkuteillä ja meno sen mukaista. Jatkuva reunakivien yli pomppiminen olisi herättänyt pahemmastakin koomasta, mutta pikku Väinö oli yhtä tyyneyttä. Eikä Anniinakaan ollut mitenkään kiihtynyt, hän vain muisteli edellisiltaa Nikon kanssa eikä havainnoinut ympäristöä.

Nikon luokse hän oli nytkin menossa. Mies tuntui aivan täydelliseltä hänelle, oli ottanut Väinönkin avosylin vastaan ja yritti nyt kovasti houkutella heitä muuttamaan luokseen. Myös pikkuveljestä tai –siskosta Väinölle oli ollut puhetta. Anniinaa jännitti josko hänelle olisi tänäänkin järjestetty juhlavastaanotto, pöytä katettu valkean liinan päälle. Ja kun Väinö nukkuisi rauhallisena kuten hänellä oli tapana, ottaisi mies hänet syliinsä ja kantaisi makuuhuoneeseen kuin paremmankin saaliin. Tai toivottavasti jotain vielä parempaa, ehkä Niko veisi hänet kylpyyn tuoksuvien yrttien keskelle ja hieroisi hänet päästä varpaisiin. Lievä puna poskilla hän tuuppasi rattaat suojatielle.

Sillä välin Monin oli luovuttanut vihjeiden etsinnän. Hän ei ollut löytänyt edelleenkään syytä punaiselle majakalle joka oli viikkoja aiemmin kutsunut hänet tänne, se oli kadonnut tyystin ja hän oli palannut takaisin yksiöön. Nyt hän valmistautui lähtemään ihmisen hahmossaan keskustaan, toiveenaan löytää sieltä vähän jännitystä joka pyyhkisi turhautumisen pois.

Vaatekomero tarjosi kömpelölle ja aralle ihmisruumiille kyseenalaista kalustoa. Jalkaan sileäpohjaisia matalia tossuja, muoville tuoksuvia keinokuituisia housuja. Ylös ei ollut paljoa muuta tarjolla kuin valkeita huppareita. Tälle osastolle olisi tehtävä jotain lähipäivinä. Monin kruunasi kokonaisuuden typerällä lippalakilla ja asteli toista linjaa kerrostalon eteen pysähtyneeseen raitiovaunuun. Kyydissä hän seisoi tukevasti kahden pylvään välissä vaunun takaosassa. Vanha nainen yritti töniä itselleen väylää edemmäs, mutta kevyt murina sai hänet tyytymään takapenkkikyytiin. Nainen laskosti tummansinisen palttoonsa poikkeuksellisen tiukasti polvien väliin.

Monin laskeutui kadulle ylioppilastalon pysäkillä. Kaupunki eli pientä elämäänsä kuten ennenkin, joka puolella kulki helppoja saaliita sellaiselle joka ei välittänyt paljastumisesta. Mitään itseensä kohdistuvaa jahtia hän ei kuitenkaan kaivannut, eikä uuteen kehoonkaan vaihtaminen ollut helppoa tai kivutonta. Ja juuri siitä hän sai itsetunnolleen ravintoa, että pystyi napsimaan sielun silloin tällöin eikä kukaan tajunnut mitään. Ihmisiä katoaa, se kuuluu kaupungin arkeen. Ja syrjäisillä seuduilla kuka tahansa voi jäädä suden tai karhun saaliiksi.

Vierelle kerääntyi joukko nuoria ihmisiä. Niillä oli vielä typerämmät vaatteet talvisäähän kuin hänellä, leveät lahkeet joista tuuli puhalsi sisään. Joillain oli sentään toppatakit. Ja metallirenkaita, niitä oli kaikkien takeissa ja hihoissa. Omista housuistaan Monin oli repinyt ne pois.

”mitä äijä, onks röökii?” kysyi mustiin pukeutunut laumanjohtaja. Vierellä aliupseerit heiluttelivat jännittyneesti kantapäitään ja vilkuilivat toisiaan. Taaempana pari reunahylkiötä tirskahteli kuuluvasti. Kaikkien pulssi kuului selkeästi, he olivat ilmeisen kokemattomia tällaisissa tilanteissa. Joku taustajoukoista, haluten tuoda ilmi nousemistarvettaan lauman hierarkiassa, huusi äänekkäästi ”onko äijä mykkä vai?” Huutaja osoitti samalla tukensa lauman johtajan valitsemalle linjalle. Haaste oli esitetty eikä siinä ollut mitään epäselvää.

Moninin silmiin katsominen ei ollut ihmiselle miellyttävä kokemus. Kun pystyi tarvittaessa näkemään läpi betonimuurista, ei ihmisen sielun sisään katsominenkaan ollut vaikeaa. Tupakan pummaaja ei osoittautunut poikkeukseksi. Monin poimi hänen muistoistaan palasia ja viskasi niitä takaisin. Kipeät muistot tukahdutetuista haluista, kun ei lapsena saanut tutkia mitä on aidan takana. Ja kuinka nämä viimeiset selkeät rajat olivat hämärtyneet yleiseen huutamiseen kun vanhempana yritti selvittää paikkaansa. Jotain kylmää tuntui valuvan pojan kurkussa, välinpitämättömyyden muistot olivat kuin jäinen kivi sisuksissa kun Monin paiskoi vastaan muistoja oman paikan etsimisestä. Nyt tuo paikka oli löytynyt, mutta yritykset eheyttää itseään muiden kautta eivät silti tuoneet lapsuuden heiveröistä onnea takaisin. Pettymysten kierre vain jatkuisi itseään toistaen. Kaikki ympärillä oli merkityksetöntä, lauma ei koskaan antaisi hänelle etsimäänsä. Poika vajosi polvilleen ja nosti kätensä kasvojen peitoksi, seuraavana aamuna hänet tultaisiin löytämään satama-altaasta. Ötökän pää oli puraistu pois ja lauma hajaantui hämmentyneenä päästäen Moninin jatkamaan matkaansa.

Sisällä asunnossaan Skrii oli levoton. Pöytä. Pihlaja. Tuoli. Lipasto. Horsma. Naulakko. Tuomi. Koivu. Ikkuna. Keittiö. Jalat. Saniainen. Eteinen. Katse viuhtoi mielivaltaisesti kun hän harppoi ympyrää huoneen keskellä. Hapokas veri vaahtosi suonissa pistellen ihoa sisältäpäin, tuntui kuin jokin paikka kohta repeäisi ja alakerran verinen taistelutanner kopioituisi tännekin. Koivu. Tuoli. Ikkuna. Ikkuna. Ikkuna. Ikkuna. Ikkuna. Kahdella askeleella Skrii loikkasi ikkunalaudalle. Tuuletusikkuna oli ihmiselle ahdas mutta naarmut ja ruhjeet jäivät nyt huomaamatta. Alhaalla viiden poliisiauton siniset valot läikyttivät kaoottista tunnelmaa talojen väliseen kanjoniin, kun Skrii ponnisti ikkunasyvennyksestä ja tarrasi yläpuolella olevaan räystääseen. Kahdella heilahduksella jalka tavoitti katon reunan ja varjot nielaisivat huomisen ykkösuutisen.

Jossain alhaalla Anniinalla oli sydän kurkussa. Musta farmari Audi oli pyyhkäissyt suojatien yli niin läheltä, että auton sivupeili oli kopsahtanut Väinön rattaiden etukaaressa sojottavaan oranssivartiseen viiriin. Itse viiriä ei näkynyt enää missään.

Toisaalla Monin asteli rauhallisesti katua ylös. Hälytyssireenit kaikuivat parin korttelin päässä, nostaen mielialaa. Ajatuksiin tulvi punaista, samankaltaista hehkua joka toi hänet Helsinkiin. Monin katsoi ylös ja näki mustalla taivaalla kaksi punaista pistettä.

Ylhäältä katolta Skrii näki alhaalla jotain odottamatonta. Jotain joka ei kuulunut sinne. Hänen niskassaan kihelmöi ja kurkusta kuului murinaa. Tunkeilija. Lauman ulkopuolinen. Se ei ollut ensimmäinen kerta ja Skrii tiesi mitä oli tehtävä. Tapa, tapa, TAPA!

Luku 5

”kohtaaminen”

Veret seisauttava eläimen murina kuului Helsingin kattojen yllä. Moninin reaktio lajitoverin kohtaamisesta oli vaihtunut ilosta hämmennykseen. Hän ei vielä tajunnut olevansa vaarassa, mutta alkoi vaistomaisesti jännitellä lihaksiaan. Katolta katsoneet kauniin punaiset silmät laskeutuivat alaspäin. Ikkunalaudalta toiselle, vaijeria pitkin kadun ylitse ja alas markiisille johon ne pysähtyivät. Monin oli joskus tavannut kaltaisiaan, mutta tässä oli jotain erilaista. Markiisin päältä pää vinossa katseleva olento oli kiehtova ja puoleensavetävä, hänestä ei saanut katsettaan irti. Mutta lähestymisen ajatteleminenkin toi mukanaan uuden tunteen, kuolemanpelon. Monin teki ainoan liikkeen minkä tunsi mahdolliseksi, lähti juoksemaan karkuun.

Skrii ponnahti markiisin päältä sujuvasti takaa-ajoon. Tunkeilija oli vaikuttanut oudolta, hän ei ollut ryhtynyt aggressiiviseen reviiritaisteluun kuten aiemmat. Lievä pettymys vaelsi Skriin ajatuksiin, hän oli tottunut kunnioitukseen lajitovereiden taholta mutta moinen pakeneminen oli miltei loukkaus. Juostessaan Annankadun yli kohti Fredaa hän muisti miten oma lauma oli hänet tänään ajanut pois. Mutta nyt oli nyt ja tunkeilija oli hoidettava.

Kalevankatu löi iskua Moninin jalkoihin. Mikä piru hänet oli tähänkin tilanteeseen ajanut, jos jokin taika esti häntä puolustautumasta tätä hyökkääjää vastaan, niin hänethän oli johdatettu tänne kuin pässi narussa teuraaksi. Ajatukset hakkasivat vaihtoehtoja samalla kun jalat vauhtia. Albertinkadulla hän vilkaisi nopeasti vasemmalle, kauempana näkyi runsaasti sinisiä valoja. Normaalisti ne houkuttaisivat hänet paikalle helpon saaliin toivossa, nyt niihin ei voinut uhrata enempää ajatusta. Voisiko hän pärjätä paremmin oikeassa olomuodossaan, ehtisikö hän päästä ihmisruumiistaan eroon ennen kuin hyökkääjä tavoittaisi hänet? Porttikongit vilahtelivat houkuttavasti ohi mutta hän ei uskaltanut koittaa onneaan. Rakennuksetkin madaltuivat ja harvenivat vähitellen, niiden välissä oli pieniä kaistaleita katuvalojen sumentamaa tähtitaivasta. Vasemmalla punavalkoisen lauta-aidan takana näkyi sisäpihoja ja puita. Kortteli lisää ja oikealla avautui pieni puisto jonne Monin taittoi kulkunsa.

Lyhyet loikat lennättivät Moninin ihmishahmoa pensasaitojen ylitse, tossut jaloissa alkoivat osoittaa loppuunkulumisen merkkejä. Hän toivoi että ne jaksaisivat vielä tämän illan, kun lähellä puiston länsipäätä kuului hiljainen rusahdus ommelten pettäessä. Liian myöhään alkanut ja matalaksi jäänyt lento katkesi äkisti kun etummainen jalka pysähtyi pensasaidan takana piilotelleeseen penkkiin. Kaksi kovaäänistä paukausta ilmoitti jalan luiden katkeamisesta kun Moninin keho juoksi viimeiset askeleensa. Hän pyörähti selälleen ja laittoi kädet sivulle kyynärpäät taivutettuina, valmiina tarttumaan hyökkääjän kurkkuun.

Skrii näki tunkeutujan epäonnisen loikan ja tunsi saalistamisen riemun nousevan huippuunsa. Kädet ja jalat ojennettuina hän loikkasi Moninin päälle tarkoituksena upottaa kynnet Moninin ihmishahmoon. Kun hahmo olisi pilalla ei tunkeutuja eläisi kauaa. Moninin pitkät kädet olivat kuitenkin nopeammat ja pysäyttivät Skriin aikeet. Kädet kannattelivat häntä Moninin yläpuolella, tarttuneina pihtimäisellä otteella kaulan ja hartioiden välimaastoon. Polvet olivat Skriin vatsaa vasten eliminoiden potkimisyritykset. Moninin katkennut jalka roikkui irvokkaasti vinossa, keinahdellen polven jatkona. Skriin hampaat haukkoivat tyhjää kun hän teki päällään äkkinäisiä hyökkäyksiä. Kädet yrittivät edelleen tunkeilijan kurkulle mutta tämän kyynärpäät olivat aina tiellä ja Moninin tiukka ote hermopisteestä lamautti käsien vapaan liikkumisen. Monin siirsi otteensa Skriin korville, painoi tämän pään omaansa vasten ja suuteli tätä antaumuksella.

Skrii ei ymmärtänyt tilannetta, kaikki kävi hidastetusti kun hän yritti ratkoa mahdotonta kysymystä. Mitä nyt tapahtui, kuka tämä hänen allaan oleva olento oli? Tunsiko se hänet, yrittikö se hämätä, mikä oli tämä outo kohtaaminen? Monin irrotti otteensa ja Skrii tunsi raivon nousevan pintaan. Hänen sisimpänsä otti taas vallan ja kohta hänen kasvojensa tilalla hehkui verenhimoisen pedon kasvot punaisine silmineen. Monin vihasi itseään jo valmiiksi mutta teki sen minkä koki välttämättömäksi. Hän otti nopealla liikkeellä lippalakkinsa päästään, pyöräytti sen ympäri ja painoi takaosan metallisoljen Skriin silmien väliin. Talojen seinät värisivät kimeänä aaltoilevasta kiljunnasta.

Kun Skrii pystyi taas näkemään oli hänen allaan jäykistynyt ihmisruumis, Monin oli hylännyt sen ja lähtenyt pakoon omassa hahmossaan. Puiston länsipäästä lähtevältä poikkikadulta kuului kynsien kopsetta. Skrii harkitsi hetken lähteäkö ollenkaan takaa-ajoon, tänään oli tapahtunut paljon. Hänen oma sukunsa oli kääntynyt itseään ja häntä vasten, kehenkään elossa olevaan ei voinut enää luottaa. Ja sitten oli tämä suvun ulkopuolinen tunkeilija, joka ei ollut vuorostaan tehnyt mitään aggressiivisia eleitä häntä kohtaan, viimeisintä lukuunottamatta. Toisaalta hän piti elämästään juuri sellaisena kuin se oli ollut jo monta sataa vuotta, joten nopealla liikkeellä hän ponnahti jaloilleen ja lähti ihmishahmossaan juoksemaan köydenpunojankatua rantaa kohden.

Pikainen käännös kadun päässä paljasti korkean aidan, jonka yli tumma hahmo loikkasi kevyesti. Vanha ajoramppi oli katkaistu ja alas oli metrien pudotus. Skrii jäi aidalle arvioimaan tilannetta, ihmiskeho ei kestä moisia loikkia. Vasta sitten hän muisti kadun reunasta laskeutuvat portaat. Itseään soimaten hän rynnisti portaita alas välttäen täpärästi kompastumasta rappusiin sammuneeseen mieheen. Pakkanen oli vienyt juopon jo kuoleman porteille, mutta helpot sielut saivat nyt odottaa. Alhaalla laaja risteysalue oli autio, vain yksinäinen taksi häipyi horisonttiin. Ruoholahden puolella vilahti tumma varjo selkeästi loikkivin liikkein.

Valkoisten talojen välissä Monin eteni seinää pitkin. Hänellä ei ollut aikaa keskittyä mihinkään muuhun kuin pakenemiseen, selviäminen näytti juuri nyt heikolta. Suunnitelmana oli käyttää nopeutta ja etumatkaa hyväksi takaa-ajajan hetkelliseen harhauttamiseen, jolloin hän voisi palata kehonsa luo ja hankkia sille kyydin mahdollisimman kauas. Onneksi ihmisiä ei ollut juurikaan liikkeellä, olihan hän nyt ilman keskittymistä kaikkien nähtävillä. Kuin tarjottimella ikään jos joku katsoisi ikkunasta, tosin moisella uutisella tuskin saisi huomiota kuin muutamalta salaliittoteoreetikolta tai vastaavalta nettihörhöltä. Hän ei ehtinyt vilkaisemaan edes nurkkien taakse juostessaan talolta toiselle.

Jossain valaistun polun takana näkyi liikettä, pipo vilahti pensasaidan takana. Monin jarrutti vauhtia, saalistusvietti yritti puskea pintaan pakenemisen sijaan. Hän käski jalkoja juoksemaan mutta ne veivätkin hänet kyykkyyn pensasaidan taakse. Hetken päästä hän tunsi lämpimän henkäyksen niskassaan. Monin käänsi hitaasti päätään ja näki parin punaisia silmiä. Skrii katseli häntä tutkivasti, yritti nähdä hänen ajatuksiaan siinä onnistumatta. Pitkät hampaat paljastuivat vetäytyvien huulien alta, myös Skrii oli luopunut ihmiskehostaan. Verenhimoisen irvistyksen lisäksi Skrii vapautti hiljaisen ulinan, hänkin oli huomannut ihmisen pensasaidan takana. Hän asettui Moninin viereen joka laittoi käden hänen ympärilleen. Kumpikin hävisi näkyvistä, kun aidan toisella puolen Anniina työnsi rattaita tietämättä vetävänsä viimeisiä henkäyksiään.

Kengät kopisivat jäisellä polulla, rattaiden pyörät vingahtelivat hermostuneesti. Anniina ei kuullut niitä, hänen ajatuksensa olivat monta kerrosta ylempänä Nikon luona. Toisin kuin eräät, hän oli kuitenkin lopulta kehonsa vanki ja tuo keho alkoi kutsua häntä takaisin haaveista. Rattaiden kahva oli yllättävän pisteliäs näin pakkassäässä, sen voi tuntea nahkahansikkaidenkin lävitse. Toisaalta hansikkaat tuntuivat kostuneen ja jäätyneen kahvaan kiinni, käsiäkin kuumotti ja kylmäsi yhtä aikaa. Anniina tunsi käsiensä puristuvan kahvan ympärille, ikään kuin rattaita pitäisi jotenkin suojella. Sormia kuumotti nyt enemmän, kämmenselissä tuntui pistävä polte.

Anniina pysähtyi katsomaan käsiään. Päällepäin kaikki näytti olevan kunnossa. Mustat nahkahansikkaat olivat ehjät ja kuivan näköiset rattaiden tummansinisellä muovikahvalla. Paitsi että kädet eivät suostuneet avautumaan ja irrottautumaan kahvasta, niitä pisti sekä poltti sietämättömästi. Pelko ei näkynyt hänen kasvoillaan, sen sijaan Anniina katsoi tyynesti käsiään tarkemmin, tutki kärsivällisesti himmeässä valossa mikä niitä vaivasi. Ehkä ylirasitus, hermopinne tai muu vastaava akuutti tila. Äkillinen nivelreuma?

Sormien välissä oli jotain outoa ja Anniina päätti työntää rattaat paremmin katuvalon alle. Nekään eivät suostuneet enää liikkumaan. Sormien välistä kaartui jotain harmaata rystysten väliin, oliko rattaiden kahva hajonnut? Tarkemmin katsoen ne harmaat olivat kiinni jossain karvaisessa, kuin hämähäkin ulokkeet ja kynnet niiden päässä. Nuo kynnet alkoivat painua hansikkaiden läpi Anniinan kämmenselkiin. Jotain terävää upposi ranteisiinkin. Hän ei vieläkään tajunnut tapahtuvaa mutta huuto olisi alkanut vaistomaisesti, jollei hän olisi samanaikaisesti tuntenut äkillistä kipua kyljissään. Jokin oli juuri puhkaissut hänen keuhkonsa ja lopettanut aikeet saada apua. Anniina alkoi riuhtomaan käsiään irti paikoilleen lukkiutuneista rattaista, veripisaroita roiskui hänen ja rattaiden päälle kun ammottavat haavat repeilivät kämmeniin. Lisää kynsiä oli uppoutunut ranteiden lihaan, niiden lomasta näkyi jänteitä ja luuta. Nyt Anniina nojasi taaksepäin koko painollaan ja riuhtoi käsiään ylös-alas päästäkseen kauemmas öisestä painajaisestaan. Repivä rusahtelu päättyi äkisti kun hän lensi selälleen jäiselle polulle. Tyhjästi hän tuijotti ranteitaan joiden jatkona ei ollut enää kuin veristä silppua. Hitaasti katse nousi rattaisiin joiden kahvasta mustiin nahkahansikkaisiin verhoutuneet kädet roikkuivat veltosti karvaisten sormien pitelemänä. Samanaikaisesti kun sormet irrottivat otteensa, näki Anniina niiden yläpuolella kaksi punaista pistävää silmää katsomassa suoraan häneen. Äkisti hän heilautti päätään toiseen suuntaan, vain kohdatakseen samanlaiset silmät aivan edessään. Maa hänen allaan muuttui pehmeäksi ja hän tunsi vajoavansa johonkin jääkylmään pinnan alla. Ylhäällä kaksi paria kylmiä punaisia silmiä katsoi hänen vajoamistaan. Väinöä tai Nikoa hän ei näkisi enää koskaan, oli viimeinen maallinen asia ennen kuin pimeyden kauhut alhaalta kävivät hänen kimppuunsa, kymmenet kädet tarttuivat häneen ja vetivät syvemmälle.

Kerrostalon ikkunasta näkyi rattaat polun varressa, muuta ei ollut näkyvissä. Mutta alhaalla polulla Monin katseli Skriitä nälkäisin silmin. Katse seurasi uudestaan ja uudestaan selän kaarta alas, josta se kaartui hennon harmaan karvan peittämien säärten väliin. Hiljainen hurina täytti ilman kun Monin silitti Skriitä otsalta. Aiempi takaa-ajo ja tilanteen vaarallisuus nosti lajikumppanin viehätysvoiman sietämättömälle tasolle.

Skriille tilanne ei ollut niin selkeä. Tämä ulkopuolinen ei ollut osoittanut erityistä rohkeutta missään tilanteessa. Pakeneminen pitkin Helsinkiä tai yksinäisen naisen saalistaminen ei sytyttänyt hänessä erityisiä tunteita. Toisaalta viimeaikaiset tapahtumat olivat pirstoneet kaiken tutun ja turvallisen, ja sitä tulokkaasta huokui. Turvallisuutta. Tuntui että hänen kanssaan Skrii voisi saada käsistään karanneen elämänsä palaset kohdalleen. Kuten niin monet hänkin sortui ajatteluun, että joku ulkopuolinen korjaisi hänet, poistaisi ei-toivotut luonteenpiirteet kuten hiipineen epävarmuuden. Skrii tunsi viimeistenkin suojamuuriensa romuttuvan ojentaessaan kätensä harmaalle polvelle.

Monin tunsi Skriin värähtävän levottomasti tarttuessaan tämän niskaan kevyesti hampailla. Kynnet kutittivat liukuessaan karvapeitteen lomassa kyljen ympäri, tarrautuivat rintaan ja vetivät Skriin varjoisaan syleilyyn. Moninin tiukentaessa otettaan ei Skrii kuitenkaan voinut olla pyristelemättä, kynsimättä ärtyneesti Moninin käsiä ja jalkoja. Rauhallisella liikkeellä Monin nosti Väinön rattaista ja katsoi tätä arvioivasti. Pyöritteli hetken kädessään kuin oikeaa asentoa etsien ja työnsi tämän Skriin leukojen väliin. Luut rutisivat kun järeät hampaat upposivat Väinön lävitse, kuuman veren maku sai Skriin kiihtymään, hän tuskin huomasi Moninin tulevan hänen sisäänsä.

Silloin jotain kummaa tapahtui.

Skriin sormet alkoivat hehkumaan valkoista valoa. Tasaisesti tuo hehku nousi käsivarsia myöten, peitti hartiat ja koko vartalon. Mutta suurin kirkastuminen kävi Skriin mielessä, koko silmien kautta välittyvä ympäristö sai aivan uusia värejä. Hän näki harmaista kivipinnoista niiden usvaisen koostumuksen lisäksi myös hienorakenteisen pintakuvion, aivan kuten ihmiset. Kasvien sykkivä elinvoima verhoutui nyt hienovaraisesti pinnan suomuiseen ja juovikkaaseen kiiltävään vihreyteen. Elinvoima virtasi hänessä vahvemmin kuin koskaan. Nyt Skrii ymmärsi, pieni ihminen jonka palaset hänen suustaan tippuivat, oli maksanut hänen velkansa loppuun ja hän sai elämänsä takaisin. Samalla kynnet vetivät pitkiä haavoja hänen selkäänsä.

Monin oli vaikeuksissa, hän oli ollut erossa kehostaan liian kauan. Maailma jossa hän hetkeä aiemmin oli tuntenut onnea pitkästä aikaa, tuntui nyt taipuvan kuopalle ympärillä. Tiukentuvalla otteella hän puristi hartioista Skriitä. Tuota suloista olentoa, joka oli alkanut hehkua kauniisti kuin ilmentäen heidän onneaan. Luonto jatkoi kuitenkin vakaata rataansa ja Monin haukkoi viimeiset henkäyksensä saattaessaan tehtävänsä loppuun. Hän tunsi lievää kateutta kun kaikki onni tuntui keskittyvän hohtavaan olentoon, ja hänen allaan kylmä maa tuntui imevän hänestä lopunkin elämän. Vähitellen hurmos alkoi helpottaa, hän ymmärsi nyt mitä oli tapahtunut. Hän oli hylännyt ruumiinsa, niin, kuinka kauan siitä jo oli. Vaaran merkit olisi pitänyt tuntea, mutta hän oli ollut liian kiihtynyt sellaisille. Hän päästi surkean ulinan ja yritti tarrautua Skriin selkään, sitten hän luisui lopullisesti pimeyteen. Ylhäältä kauniit punaiset silmät katselivat surullisina hänen poistumistaan. Siellä jäisellä polulla yksinäinen peto istui pitkään tyhjien rattaiden vieressä, kunnes lopulta juoksi pitkillä loikilla talojen väliin.

EPILOGI
”Luonto on ylin, sitä pitäisi kuunnella” ajatteli Skrii vihaisesti

<Tiedämme tarkoin, mitä te ajattelette. Meitä on kuitenkin enemmistö, joiden mielestä oli aika ottaa paikkamme takaisin maan päällä>

”Ja meidänkö tuo on tehtävä”, Skrii totesi katsoen jaloissaan pyöriviä harmaita palleroita.

<Pienet ovat kaiken keskipiste, heidän on opittava uudet tavat>

”Minäkö heidät opetan, vaikken itsekkään ymmärrä?”

<et välttämättä>

”He ovat niin suloisia ja rauhallisia, niin ihanat pienet hampaatkin”

<Jotta he voisivat paremmin syödä sinut suihinsa, kultaseni>

Huh,hoh.. Valmistuihan tämäkin viimein.
4. ja 5. luku tuli kirjoitettua edellisistä poiketen kohtalaisen innostuksen vallassa, mikä toivottavasti näkyy positiivisesti vaikka juonen kulkua ei niin tarkkaan tullutkaan mietittyä. On vain työt haittona kun viime viikollakin tuli tehtyä 12-15 tuntisia päiviä Turun kirjastolla ja aiemmilla viikoilla samaa Helsingin eri kirjastoilla. No onpahan tämä leipätyö edes hiukan kirjallisuuteen liittyvää vaikka onkin koneiden suunnittelua ja rakentamista.
Mitenkäs kun tämä oli nyt aika opettelua, niin näkyykö mitään kehitystä tämän tekstin aikana, vai toistuuko samat kielioppivirheet koko ajan? Lauserakenteet ei tarvitse onneksi olla ihan pilkulleen näin omaksi iloksi kirjoitellessa, voi leikitellä "harmaalla alueella" .
Entäs tarina, aukeaako ajatus? Onko teksti vaikeaselkoista vai onko jopa turhaa selittelyä? Onko mitään uudelta tuntuvaa vai jo 100 kertaa luettua? Vaatisiko tunnelman luominen enemmän tekstiä vai pääseekö parilla rivillä jo mukaan uusiin tilanteisiin? Onko tässä liikaa sisältöä/tapahtumia novelliksi?

Ei sitten muuta kuin uutta tekstiä kirjoittamaan, tässä kommentteja odotellessa. Seuraavaksi mentäneen hiukan syrjäisemmille seuduille.. Jos täällä on näin hiljaista niin saatan häiriköidä silläkin tätä foorumia muiden tekstejä odotellessa.

Ai saamari, tämä on jatkunut! Jotenkin taas unohtunut koko tämä dw-foorumi välillä. Mutta luetaan ja kommentoidaan tässä viikon kuluessa!

Kuten kaikilta muiltakin, mutta mää koitan elämöidä täällä vaikka issekseni jos ei muu auta
Aloitin muuten jo uuden prokkiksen, työnimi on juhlavasti "Virtanen". Vaviskaa....

Kirjoittelen tätä tarinaa parhaillaan uudestaan, ensimmäinen luku on vielä ennallaan mutta toisen kanssa on kirves heilunut ja kolmannes tekstistä lentänyt pois tarpeettomana. Piru kun on tullut pari viikkoa taas kirjoitettua autolehteen juttuja, kaikki viittä sanaa pidemmät ympäristön kuvaukset tuntuu turhalta.. mutta taidan kokeilla tätä siistittynä tuolla eräällä toisella foorumilla jos irtoaisi kommentteja, pitää ehkä vähän laimentaa joiltain kohdin ensin, valitettavasti.
Virtasestakin on kolme lukua valmiina, kirjoitan sen ensin valmiiksi ja laitan sitten.. jonnekkin.. siinä ei veri lennä juuri ollenkaan, ihan erilaista tarinaa. Itseasiassa sain idean täältä kun joku totesi että eikö tästä tyttömyyden pelosta tms. voisi tehdä kauhutarinaa.
Jos joku haluaa sitä lukea niin yksärillä @osoite, laitan ne ekat 3 lukua. En ole pariin viikkoon ehtinyt kirjoittaa lisää, ehkä sen on parempi hautua vähäsen.

ps. uusi foorumi näyttää nyt HYVÄLTÄ!

Ensimmäiseksi, anteeksi että tässä on kestänyt näin jumalattoman kauan.
Palautteen odottaminen on ehkä yksi maailman turhauttavimmista asioista.
Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ehkä.

Ihan ensimmäinen asia mikä tässä nousee esille on henkilöhahmot. Niitä on yksinkertaisesti liikaa. Tai ei liikaa, mutta lukija ei saa kiinni mistään kun näkökulma vaihtuu niin nopeasti. Ensimmäinen luku on tarinan kannalta turha joskin - harmi kyllä - se on myös tehokkaimpia lukuja.

Unohda siis ainakin tekotaiteelliset siirtymän kappaleen välein henkilöhahmosta toiseen ja keskity ennemmin yhteen hahmon koko luvun verran ja sitten vasta toiseen. Syvenny enemmän.

Tässä tarinassa on parhaiten kuvailtu ihmisten näkökulmat, tuska ja mitä he tuntevat kun heidän sielunsa irtoaa ruumiista. Mutta toisaalta, koska sillä ei ole mitään merkitystä enää sitten kun he kuolevat ja poistuvat tarinasta, se herättää kysymyksen, miksi sitä täytyy sitten edes kuvailla? Tietääkö kirjoittaja itsekään minkä tarinan haluaa kertoa? Ketä kohtaan tässä pitäisi tuntea myötätuntoa? Kuka tässä on se päähenkilö?

Jos haluat kertoa tarinan Skriistä ja Moninista, panosta heihin äläkä ihmiskohtaloihin. Tee heistä mielenkiintoisia, erilaisia ja inhimillisiä mutta silti kieroja. Jos siltä tuntuu kerro heidän kauttaan mitä ihmisille tapahtuu. Mitä he tuntevat ja kokevat kun he imevät ihmiset kuiviin?

Minä sanoisin että tässä vaiheessa on turha lähteä vielä korjailemaan kielioppia, koska ongelma ei ole kielessä vaan tarinassa tarkemmin sanoen sen sisällössä ja siinä miten olet sen kertonut. Mutta ei hätää, on täällä huonompiakin aloituksia luettu. Tässä on hyviä twistejä ja yksittäisiä tyylikkäästi tehtyjä kohtauksia, mutta se suuri homma mikä täytyy tehdä on se että potentiaali kaivetaan esille kaiken tuon turhan jaarittelun alta. Koska tässä on potentiaalia ja jos niin haluat voit hyvinkin saada tästä kenties parhaan tarinan jonka olet koskaan kirjoittanut.

Mutta ensimmäinen homma mikä tässä vaiheessa kannattaisi tehdä on se, että poistat tekstistä kaikki kikkailut. Kirjoita muutamalla lauseella minkä tarinan haluat kertoa ja poista sitten KAIKKI asiat mitkä eivät kuulu siihen. Valitse näkökulmahenkilöiksi korkeintaan kaksi hahmoa ja kerro koko tarina heidän kauttaan. Ja kerro se niin, että kumpaankin hahmoon syvennytään tarpeeksi. Äläkä lipsu sivuraiteille. Äläkä tässä vaiheessa tee sitä virhettä että rupeat ajattelemaan yksittäisten lauseiden korjaamista. Suoraan sanoen: kirjoita tämä tarina uudestaan. Joudut todennäköisesti tekemään sen useampaan kertaan, mutta se on sinusta kiinni. Sitten kun olet kirjoittanut sen tarpeeksi monta kertaa uudestaan voit onnittella itseäsi kun sinulla ei ole enää mitään muuta hommaa kuin korjata kielellisiä virheitä. Vielä et kuitenkaan ole siinä vaiheessa.

Tervetuloa Piinapenkkiin, toivottavasti viihdyt!

Kiitoksia, juuri tällaista ymmärrettävää perusasia analyysiä kaipasin.