Huomatkaa otsikon sarkasmi!

Olen tässä viimeaikoina pohtinut enemmän tai vähemmän ihmissuhteita, enkä ole saanut muuta kuin päänsärkyä ja pari hapanta röyhtäisyä.
Ihmissuhteet olisivat helppoja ja mutkattomia, ellei niihin liittyisi sanaa "ihminen" ja kaikki mitä sen mukana tulee.

Tuumasin tässä FB:ssä hetki sitten, että "Ihmisten inhimillisyys ja virheet eivät hätkähdytä minua, mutta lupaan vaihtaa kyynisyyteni ihailuun heti, kun tapaan ihmisen, joka on vähemmän taipuvainen inhimillisiin virheisiin." - ja tarkoitan joka sanaa.
Inhimillisyys ei todellakaan hämmästytä minua, mutta juuri se on omalla tavallaan ongelmani. Osaan odottaa sitä, että ihmiset kohtelevat toisiaan vittumaisesti, eivätkä he tee sitä ilkeyttään, vaan pelkuruuttaan.

Kyynisempi kaveri kuin minä, voisi todeta, ettei se "pimpsa, vaan kaikki mitä tulee sen mukana."
(Tässä vaiheessa on tietenkin pyydettävä anteeksi seksististä sävyä, mutta kaikki eronneet ja ihmissuhteissa sählänneet naiset voisivat todeta samaa kikkeleistä.)

Anyways, onko kenelläkään hyvää ajatusta siitä, miksi ihminen on toiselle susi? Miksi ihmisen pitää hakata päätään seinään, vaikka tietää että seinä on kovempi? Miksi ihmiset sotkevat sosiaaliseen käyttäytymiseen valheet, ja tarkoitan että jokainen meistä valehtelee päivittäin. Vielä pahempaa tuo "peittely" on siinä vaiheessa, kun ruvetaan tykkäämään toisesta ihmisestä. Onko kaiken takana pelko? Olemmeko niin auttamattoman vieraantuneita tuosta tunteesta, että sotkemme sekä oman että muiden elämän, koska emme opi koskaan kohtaamaan pelkojamme sellaisena kuin ne ovat?

Ajatuksia???

Siinäpä kysymys. Väittäisin, että pahimpia ovat ihmiset, jotka eivät koskaan halua loukata ketään ja tekevät mitä tahansa ettei niin vain kävisi - erityisesti silloin kun itse ovat syyllistyneet niihin inhimillisiin virheisiin he tekevät mitä vain suojatakseen petoksensa. Vaikka kuinka tiedostaisi valehtelun loukkaavan vielä enemmän, ihminen on myös mestari valehtelemaan itselleen. Loppujen lopuksi aika harva ihminen varsinaisesti haluaa kohdella ketään huonosti, sitä ei vain pystytä myöntämään jos niin on tullut tehtyä, koska silloin se pitäisi myöntää myös itselleen. Ihminen löytää aina syyn ja oikeutuksen omille teoilleen vaikka tuomitsisi saman toisten tekemänä tai heittäytyvät uhrin rooliin. Koska se vasta onkin pelottavaa kun pitää katsoa itseään peilistä ja todeta, että ei olekaan niin hyvä ihminen kun on ajatellut ja halunnut olla. Useimmat pitänevät valehtelua parempana vaihtoehtona. Kysymys siitä miten ihminen oikeuttaa omat pahat tekonsa on kiehtova, ehkä jopa tarinan arvoinen.

Niin, omassa tuotannossani olen pohdiskellut juuri tuota miten ihminen oikeuttaa pahat tekonsa. Toisaalta kaikki kauhukirjallisuus tuntuu peilaavan samaa kysymystä, tosin se tekee sen rivienvälistä, eikä se aina ole edes kirjoittajan päällimäinen motiivi. Mutta mitä syvemmälle kirjoittaja pääsee hahmoaan, sitä vahvemmin tuo "oikeutus" sieltä puskee esiin.

Tästä pääsemmekin toiseen mielenkiintoiseen pointtiin, eli siihen miten lukijat samaistuvat ja oikeuttavat esim. hahmon tekemän pahuuden. Ihmisten moraali tuntuu taipuvan kuin kumi. Pystymme hyväksymään "hyvän" hahmon pahuuden ja samaistumaan "moraalittomuuteen", mutta jos hahmo alunperin paha, niin pidämme samoja tekoja alusta asti pahoina.
Itse voisin saivarrella sen verran, että aidosti pahan hahmon (tai henkilön) tekemä pahuus on itseasiassa hyväksyttävämpää, koska paha ei teeskentele. Me kaikki tunnemme jollain tavalla Raamatun Saatanan, mutta kuka voisi väittää, että Saatanan motiivit olisivat koskaan epäselvät? Jopa hyvien tekojen teeskentely tiedetään pahojen aikeiden motivoimaksi. Toista se on ihmisellä, joka uskoo lähes tulkoon aina tekevänsä "hyvää" ja jopa perustelee omaa pahuuttaan "sisäisellä oikeassa olemisella".

Mutta joo... tämä meinaa karata alkuperäisestä aiheesta.
En kuitenkaan usko, että aihe olisi vieras meille kenellekkään. Olemme takuuvarmasti jokainen tehneet asioita joista emme ole hirveän ylpeitä, mutta meitä on myös kohdeltu kaltoin tai tunnemme vähintään yhden lähipiiristämme, jota on kustu silmään, ja helvetin isolla letkulla.

Väitän myös sellaista, että jokainen meistä on jossain vaiheessa osallistunut jonkun toisen valheiden peittelyyn. Otamme ikään kuin puolia sen perustella, kuinka läheiseksi tunnemme toisen henkilön ja perustelemme sillä valintamme oikeaksi, vaikka tiedämme sydämessämme että olemme nimenomaan valinneet sen moraalisesti väärän reitin.

Ihmissuhteissa - ja etenkin parisuhteissa tämä tuntuu korostuvan jatkuvana pelkäämisenä. Peittelemme todellista itseämme, koska haluamme läheistemme (tai ihastuksemme) näkevän meistä vain ne parhaat puolet. Ehkä siksi niin moni suhde romuttuu omaan mahdottomuuteensa. Ihminen on ruma, heikko ja pelkuruuteen taipuva olento. Toisalta se on elämän rikkaus ja tekee tästä kaikesta mielenkiintoisempaa, koska rumuuden keskeltä todellinen kauneus ei voi jäädä näkemättä, mutta joskus pelkään että aika on tehnyt meistä kaikista jollain tavalla sokeita.

Itse olen huomannut, että oma ajatusmaailmani on melkoisen nyrjähtänyt tässä mielessä. En odota ihmisiltä hirveän paljon. Odotan vain että he ovat rehellisiä itselleen ja sitä kautta rehellisiä myös minulle. Jokainen tekee virheitä, eikä täydellistä persoonaa olekkaan olemassa. Mutta uskon vakaasti vapaaseen valintaan. Jos emme rakasta itseämme, ja erityisesti silloin kun olemme huonoimillamme, asiat rupeavat menemään perseelleen.
Itse en tuomitse ihmistä, vaan hänen tekonsa (jos ne kohdistuvat minuun), mutta anna jokaisen kantaa tekojensa seuraukset yksin. Olen huomannut antavani minua loukanneille ihmisille kaksi mahdollisuutta puhua totta ja ottaa vastuun omista teoistaan. Yleensä ensimmäisellä kerralla he valehtelevat, mutta toisella tulee totuus.
Riippuen teosta, annan yleensä anteeksi ja pystyn ymmärtämään melko pahojakin asioita, mutta se ei tarkoita että haluaisin olla enää missään tekemisissä tuon ihmisen kanssa. Kuten sanottu, meillä jokaisella on vapaus valita ja se tuo mukanaan vastuun.
Tässä kohtaa huomaan olevani melko ehdoton, ellen peräti julma, sillä suurinosa uskoo anteeksi antamisen tarkoittavan sitä, että kaikki palautuu ennalleen, tilaan jossa asiat olivat ennen. He eivät tunnu käsittävän, että todellinen vastuunkantaminen alkaa siitä, kun on jäänyt yksin tekojensa varjon kanssa.

Lienee syytä todeta, että jos olen julma läheisiäni kohtaan, niin itselleni olen vielä julmempi. En vain enää ruoski itseäni vanhoilla virheillä, vaan tiedostan ne osaksi itseäni. Olen ollut monessa mielenkiintoisessa tilanteessa, jossa olen päässyt tekemään tietoisia valintoja ihan sen takia, että tiedostan mihin kaikkeen kykenen, eivätkä ne asiat ole aina valoisia.
Mutta olen myös huomannut, että silloin on huomattavasti helpompi valita "oikein", vaikka se tarkoittaisi että oikea valinta johtaisi yksinäisyyteen ja halveksuntaan.

Pitääkin tähän loppuun kysyä, että kuinka moni tunnistaa elämästään samanlaisen hetken, eli on ollut tilanteessa, jossa on voinut tehdä SELKEÄN valinnan, tiedostaen valintansa seuraukset ja on ehkä tietoisesti valinnut sen huonomman vaihtoehdon, koska se on sillä hetkellä viehättänyt enemmän? Tai kuinka moni on valinnut juuri sen toisen tien, luopunut esim. hetken nautinnosta, sankarin maineesta, välittömästä hyödystä ja ottanut mielummin vastaansa vaikeudet?

Onko Saatana paha? Raamatun mukaanhan hän nousi kapinaan taivaan diktaattoria vastaan. Tavallaanhan hän oli vapaustaistelija, joka puolusti mielipiteen- ja valinnanvapautta.

Hep!

Osaatte jätkät hienosti analysoida, ei voi kuin kadehtia. Mutta joo, mulla oli kamala ihmissuhde ja siihen tuli odottamattomia asioita, 7 vuotta kärvistelin ja mietin millä konstilla siitä pääsen eroon, vaihtoehtoja oli n. 5kpl. Kaikissa mulle käy jotenkin huonosti vaikken mitenkään nähnyt itseäni syylliseksi tilanteeseen. Valitsin sen joka oli eniten oikea vaikkakin vaikein, ehkä siinä toivossa että ulkopuolelta ei tulis mulle niin pahaa tuomiota ja sain 1 vuoden helvetin, melkein pääsin hengestäni ja menetin miltei kaikki kaverisuhteet toisen osapuolen valehtelun takia ynnä useamman kymppitonnin rahaa.

Aina on tullut oltua vähän liian Jeesus ja yritettyä toimia oikein vaikka turpaan satelee. Tulee mieleen kun tätä meiän kylää puolustin "ulkopuolista rahan voimalla tapahtuvaa hyökkäystä" vastaan niin muut oli kyllä samaa mieltä, mutta silti tuli aika paljon tuomiota mulleppäin eikä tuonne kylän "isä aurinkoiselle" joka luulee että rikas voi tehdä ihan niin kuin lystää. Tietenkin siitä syystä että Jeesukset aina ristiinnaulitaan. Kun on ahistavaa jos joku on itteä hyveellisempi, tuntee ittensä likaiseksi, helpompaa kun ympärillä on kusipäitä joita voi osoitella syyttävällä sormella. Tämän todistanee että tukea tuli kauempaa, niiltä joitten ei voinu olettaakkaan tekevän jotain tässä asiassa. Kyläläiset kun ei uskaltanu oikein tehdä itse mitään kun niitä kiristettiin ja uhkailtiin, helpompi silloin kivittää sitä joka ei ole itselle vaarallinen eli mua. Tämä kylän paroni sitten tuli osoittamaan tervettä egoa kaahaamalla maaasturilla ja huudattamalla riikkaria kun olin hevosella ajamassa. Ompahan joku jota itse voi osoitella..

Voisiko tämän ajatuksen viedä ihmissuhteeseen että kun ei uskalla kivittää kusipäätä itsessään niin kivitetään kumppania?

Tutkin aina kun mahdollista väkivallantekoja, sotadokumentteja sun muita ihan siinä toivossa että oppis ymmärtämään miten ihmiset voi olla niin sokeita omalle käytökselle, tai millä ne oikeuttaa omat tekonsa. Miten ei pysty näkemään tekojen vaikutusta muihin? Tämä juontaa tietenkin juurensa 10 vuoden koulukiusaamiseen jossa törmäsin lopulta ilmeisesti psykopaattiin jolle tämä on mahdotonta. Heebo teki ninjavälineitä metalliluokassa, on jonkin sortin tae-kwondo mestari ja voitti sittemmin kehonrakennuksen suomen mestaruuden (Tommi Heinonen) joten "lyö takaisin" ei oikein toiminu. Näin meitä epäsosiaalisia kouluammuskelijakandidaatteja tehdään kun auktoriteetit piilottelee puskassa. Sitäpaitsi narsistihan osaa hurmata tarvittavat henkilöt.. No vähän ohi aiheesta, mutta täällä lopputuloksena oli näköjään ketään kumartelematon virkamiehen painajainen joka tekee niinkuin haluaa eikä pelkää enää ketään.

Mitä on oikea teeskentelemätön "pahuus" ihmisessä? Itse näen lähinnä tekoja joissa houkutus toimia oman edun mukaisesti on ollut liian houkutteleva, ja tätä motiivia koitetaan sitten peitellä yleensä säälittävin keinoin. Ei-ihmisessä tämä toimii paljon paremmin, eläinkunnassa kun ei ole ajattelua toisen tunteista, tai ainakaan emme näe sitä niin siksi ihmissusi voi olla paha ja voi uskoa ettei se ajattele seurauksia. Jos menen vihamieni luo, sidon hänet tuoliin ja napsuttelen tyynesti leikkureilla peukalon kokoisiksi palasiksi onko se pahuutta vai itsekästä oman tuskan helpottamista?

Onko Poen "amontilladotynnyri" (vai miten se kirjoitetaan, 20v. lukemisesta..) pahuutta vai uskooko henkilö tekevänsä oikein? No se kai on pointtina, että ihminen voi samaistua ja huomata järkytyksekseen hyväksyvänsä moisen teon. Vaan ei pitäis näin amatöörinä yrittää analysoida, eteenpäin..

kuka on nähnyt Virolaisen elokuvan "klass"?

Aivan loistava koulukiusaus/ammuskelu elokuva. Ei taida vaan saada suomesta. Tuossa juurikin yksi yrittää puolustaa kiusattua ja sen oma tyttöystäväkin hylkää sen koska pelkää joutuvansa epäsuosioon, on kauhean vihainen miten sen poikaystävä voi tehdä tämän sille, eikö se yhtään ajattele tytön tunteita kun tekee ittensä naurunalaiseksi puolustamalla nörttiä. Koko luokkahan asaettuu tietenkin kiusaajan taakse koska se on helpoin tie. Kiusattu ja sen puolustaja pistetään esim. puukko kurkulla ottamaan toisiltaan suihin kun muut nauraa ja kuvaa. Kiusatun isä on epävarma macho joka ei osaa käsitellä tilannetta puhumalla vaan koittaa herättää pojassaan puolustautumisvietin sitä lyömällä. "Ihminen on toiselle susi" näytetään ilman peittelyjä mikä varmaan ahdistaa monia katsojia. Tusta syystäkö suomesta ei tuota saa? Totuus on liikaa ihmiselle joka valehtelee itselleen olevansa hyvä, mutta tämän nähdessään usko horjuu kun ei halua samaistaa itseään elokuva "sankariin"?

Juurikin näin! Kun joku kyseenalaistaa nykyiset normit, on hän hallitsikoiden näkökulmasta paha. Yhteiskunnassa suositaan edelleen tätä "ylempää käskyvaltaa", joka tietää pienen ihmisen "paremman". Ja jopa fiksuilla ihmisillä on tarve noudattaa ulkopuolelta tulevia käskyjä.
Mutta entä sitten terroristit? Eivätkö hekin ole vapaustaistelijoita, jotka puolustavat omia arvojaan diktaattoria vastaan?


Mirafioristi: Melko rankkoja juttuja. Tuollaisista saa lukea kirjoista, mutta ymmärrän että koettuna tuo on kaikkea muuta kuin viihdyttävää. Ihmisten kyky oikeuttaa toiselle tekemänsä vääryys itsepetoksella on hämmästyttävä piirre.


Satanisteilla on mielestäni hyvä motto, joka sopii tähän kuin kastraatio raiskaajalle.
"Kulje rauhassa ja asettumatta kenenkään tielle, mutta jos joku asettuu sinun tiellesi, murskaa hänet sääliä tuntematta."
Olen samaa mieltä. Elämänsä voi elää ilman tarkoituksenmukaista satuttamista. Erilaisuutta mahtuu tähän maailmaan, eikä kaikkien tarvitse olla fiksuja ja filmaattisia. Mutta josku hölmö asettuu tietentahtoen poikkiteloin, hänelle voi antaa valinnanvapauden: "Nyt kun lähdet niin vielä ehdit."

Tuo on kyllä erinomainen huomio ja myös yksi asia mitä sietää miettiä, koska ainakin minä tunnistan itsestäni välillä kenties liiallisuuksiinkin menevän uskollisuuden läheisiäni kohtaan. Voin reilusti myöntää, että pistän läheiseni eri arvoon kuin ihmiset joita en tunne ja ymmärrän taktisesti ystävieni motiiveja pahoihin tekoihin paremmin kuin täysin vieraan ihmisen. Olen jopa huomannut raivokkaasti puolustavani erään entisen ystäväni pahoja tekoja ja mikä groteskia olin myös täysin valmis ottamaan syyn kokonaan omille niskoilleni siinä vaiheessa kun lakkasimme olemasta ystäviä. Huvittavaa tässä on se, että tiedän ettei minua ole manipuloitu tai käytetty hyväksi mitenkään vaan tein sen täysin omasta tahdostani koska satuin kokemaan ko. ihmisen läheiseksi itselleni. Tällaiset asiat pistävät kyllä miettimään omaa käytöstä ja motiiveja. Läheisyyden voima voi olla ihmeellinen, eikä pelkästään hyvällä tavalla.

Kuinka pitkälle te menisitte sellaisen ihmisen vuoksi, joka on teille kaikkein tärkein? Osaatteko määritellä, missä teillä kulkisi raja? Mitä te ETTE tekisi teille läheisimmän ihmisen vuoksi? Onko mitään sellaista?

"Onnellisuus lähtee asioiden hyväksymisestä".. Luin jostain tuon lausahduksen, mutta en vaan muista kenen sanoma se on, mutta pätee elämään kuin nyrkki nenänvarteen. Voi hyväksyä itsensä ja vallitsevat asianhaarat ja oppia elämään niiden kanssa parhaansa mukaan tai sitten kierrellä, valehdella ja yrittää olla muuta kuin on, jolloin elämän tosiasioiden tai toisen ihmisen hyväksyntä on huomattavasti vaikeampaa, ellei jopa mahdotonta.

Olisi paljon reilumpaa pari- tai ystävyyssuhteelle, että kaikki luurangot ja paska nostettaisiin pöydälle heti alussa ja näin vältyttäisiin parisuhdeterapialta. Heti alkuun voisi myös tehdä päätöksen haluaako tähän ihmiseen tutustua lähemmin ja omalla vastuulla edetä suhteessa. Silloin voisi myös alkaa rakentaa suhdetta avoimuudelle ja hyville asioille, joiden välissä tiedostettu paska toimii ikäänkuin perustuksia tukevana laastina.

Flagin kysymykseen vastaten; olen tietoisesti tehnyt väärän valinnan ja kannan sen raskasta taakkaa edelleen, mutta olen myös luopunut itselleni tärkeistä asioista uskoen sen olevan yhteisen edun mukaista ja voin kertoa,ettei se taakka ole sen helpompi kantaa vaikka perustelut valinnalle ovat "hyvässä".

Tuota kommentoiden.. Kirjoittamasi kuulostaa kyllä suht hyvältä kun on kyse juuri parisuhteesta, mutta mainitsit myös ystävyyden. En tiedä mitä mieltä te muut olette, mutta itse en usko että jos on kyse aloittelevasta ystävyyssuhteesta "luurankojen ja paskan pöydällenostaminen" olisi tarpeellista. Heti alussa voisi kyllä päättää haluaako ihmiseen lähemmin tutustua sehän on selvä...
Sitten kun ollaan hyviä ystäviä (luottamusta kertynyt ja sitä rataa) niin silloin odotankin läheisiltäni rehellisyyttä enkä ota negatiivisista kommenteista hernettä nenään. Kyllä minä ainakin odotan, että toinen on avoimuuteni ansainnut.
En kyllä usko että ystävyys lähtisi luonnistumaan jos parin kerran näkemisen jälkeen läväytettäisiin pöydälle koko varustus, saisin luultavasti käsityksen että henkilö taitaa stressata asiasta vähän liikaa..
Kaikkia suhteita, ystävyyssuhteita ainakaa, ei minun mielestäni tulisi koittaa kontrolloida liian perusteellisesti, usein siinä vaan kaatuu nenälleen kuitenkin ja aiheuttaa turhaa huolta jos asiat eivät luonnistu.

Olet oikeassa, ystävyys on eri juttu ja useimmiten ystävyyteen kuuluukin tietty avoimuus heti alkuun, sillä mahdolliseen uuteen ystävään ei tarvitse tehdä hurmausvaikutusta omalla erinomaisuudellaan peitellen huonoja puolia. Pyrstösulkien esittely kuuluu pariutumisrituaaleihin, jolloin huonoista puolista on vaan haittaa, kun taas ystävyys perustuu tasa-arvoisuuteen ja samanhenkisyyteen ja usein myös siihen, että voi olla juuri sitä mitä on.

En minä kyllä voi sanoa, että olisin itse kauhean avoin tutustuessani uusiin ihmisiin joista voi ehkä tulla ystäviäni, enkä kyllä odota sitä avoimuutta heti alussa, niinkuin jo tuossa aikaisemminkin sanoin.
Olen kyllä oma itseni aivan alusta asti, myös jos kyse on saada jonkun tietyn henkilön positiivinen huomio. Aikaisemmin tuolla luki että juuri parisuhde pitäisi perustaa avoimuudelle, siinä olen samaa mieltä. Enkä tarkoita nyt välttämättä puhuttua avoimuutta. Ensimmäisistä tapaamisistahan sitä punnitsee haluaako ihmiseen tutustua.
Pakko kyllä sanoa, että tietysti olen hieman erilainen ystävieni kanssa kuin sellaisen jonka kanssa esimerkiksi seurustelen, mutta en sanoisi niin että esittäisin olevani kukaan muu, kummassakaan seurassa. Minusta seura tekee meistä sen ihmisen kuka olemme.

Nyt en kyllä osannut ilmaista asiaani selkokielisesti.. En minäkään luota oikeastaan keneenkään varauksetta, selkäänpuukottajia on sattunut tielle enemmän kuin tarpeeksi ja minun luottamuksen saaminen vaatii aikaa ja vaivannäköä, niin että usein siihen ei monikaan viitsi vaivautua. Yhdelle uudelle ystävälleni nostan hattua, hän on jaksanut nähdä vaivan tutustuakseen minuun ja oudot piirteeni ovat hänestä positiivisia.

Avoimuudella tarkoitan sitä, että kavereiden ja ystävien kanssa voi olla ilman meikkiä, röyhtäistä ruokapöydässä tai raapia takamustaan, sanoa hölmösti jne. aloittelevassakin suhteessa, mutta nainen ei voi tehdä niin alkavassa parisuhteessa ilman pelkoa oman viehättävyyden menettämisestä. On pidettävä karvat kurissa, kutrit kauniina ja hampaat pestyinä. Mies sen sijaan voi usein ollakin oma itsensä, piereminen on ok. Sitten jossain vaiheessa parisuhde lopahtaakin kun lapsen teon jälkeen ei olekaan enää se sama "prinsessa". Pitäisi jaksaa valvoa yöt, huolehtia kodin siisteydestä, pitää mies tyytyväisenä, laittaa ruokaa, kusettaa koirat, olla timmissä kunnossa ja mieluusti voisi käydä töissäkin, ettei vaan "toimettomana" kotona olisi. Tässä kohtaa voisi oikaista suoraan tuohon arkeen ja kokeilla kuinkahan moni puolisokandidaatti kyytiin jäisi.

Kauheaa paatosta heti aamusta.. Minä olen hyväksynyt itseni, eri asia hyväksyykö muut. Seurani muotoutuu sen mukaan, minä en seuran, mutta seura määrittelee kuitenkin ne piirteet, joita tuomme esille.

Ymmärrän nyt pointisi, mutta..Tuokin on aivan kiinni persoonasta. Jotkut eivät edes koe tuota "velvollisuutta" näyttäytyä parhaimmillaan taakkana. On myös niitä nasia jotka eivät jaksa tsempata, eikä se tarkoita että he eivät välttämättä olisi viehättäviä. Lisäski uskon että monet naiset kyllä vaativat miehiltäkin hampaiden pesua, varsinkin jos lähempään kontaktiin haluavat Monet naiset tuntuvat myös stressaavan sitä, että he yrittävät suhteessa liikaa, ja sitten kun he löysäävät sekin huolestuttaa.
Kuten todettu ihmissuhteet ovat pirun hankalia, siksi tuntuukin niin hullulta alkaa kärjistää, poikkeuksia on niin monia. Tietysti aina katsotaan ulkonäköä, mutta uskon kyllä että on niitäkin joita eivät kiinnosta vain hyvät tavat ja leveä hymy..

Esimerkki elävästä elämästä, eli kuinka avoimuus voi hoitua vahingossa. Törmäsin virtuaalimaailmassa mielenkiintoiseen naiseen, mutta hän ei sillä hetkellä voinut alkaa sen kummempaan joten sovittiin että jatketaan kavereina. Tuli sitten vuodatettua luurangot kaapista kun ei tarvinnut pingottaa, edelliskesäiset suhteet varattuun 20 vuotta vanhempaan naiseen ja muut töryt. Ja kummankin kusipäiset juopot exät sun muut.
Parin viikon päästä, sen hetkiseen ihmissuhteeseensa vittuuntuneena hän sitten poikkesi kahville purkamaan sydäntään, ja hupsista nyt tulee viisi vuotta täyteen harmonista yhteiseloa ilman isompia luurankoja, eikä existä puhumalla ole tarvinnut ilmapiiriä pilata.
Noin yleinen ihmissuhdevinkki niin tytöille kuin pojille: Maailmassa on äböyt 6 miljardia ihmistä joista valita ystävänsä, kenenkään ei oikeasti TARVITSE olla kaveria tai edes tekemisissä juuri sen exän kanssa enempää kuin mahdolliset mukulat vaatii.